Oikeuskansleri oli perjantaihin mennessä saanut ainakin neljä kantelua liittyen Pekka Himasen johtaman tutkimushankkeen rahoitusjärjestelyihin. Helsingin Sanomien (22.2.2013) mukaan joko oikeuskansleri tai oikeusasiamies tutkii, oliko laitonta jättää hanke kilpailuttamatta.
On hyvä, että selvitetään. Mutta on surullista, jos keskustelu moraalista kutistuu Suomessa jälleen kerran keskusteluksi pykälistä. Jos valtioneuvoston kanslia on löytänyt hankintalaista porsaanreiän, tekeekö se valinnasta yhtään reilumpaa?
Jos pitäisi lyödä vetoa, veikkaisimme, että lakia ei rikottu. Jo ennen rahoituspäätöstä joukko juristeja selvitti, sallivatko pykälät hankkeen rahoittamisen ehdotetulla tavalla. Epäilemättä myös valtioneuvoston kanslia on ollut asiasta tarkkana.
Pääministeri Jyrki Katainen kommentoi asiaa eduskunnalle 16. marraskuuta 2012 näillä sanoin: ”Julkisista hankinnoista annetun lain (348/2007), jäljempänä hankintalaki, 8 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan hankintalakia ei sovelleta palveluhankintoihin, jotka koskevat tutkimus- ja kehittämispalveluja, paitsi jos niistä saatava hyöty koituu yksinomaan hankintayksikölle sen toiminnassa käytettäväksi ja hankintayksikkö korvaa suoritetun palvelun kokonaan.”
Katainen siis kertoi eduskunnalle, miksi päätös on laillinen. Hän ei kertonut, miksi se on hyvä tai oikeudenmukainen.

Helsingin Sanomien haastattelussa tulevaisuusselonteon pääsihteeri Pekka Lindroos kommentoi: ”Huvittavaa, että asia on jälleen nostettu esille. Haaveeni olisi, että puhuttaisiin mieluummin Suomen tulevaisuudesta, jossa on vielä paljon tekemistä.”
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään huvittavaa, ja Suomen tulevaisuus tulee, halusimme tai emme. Avoimet kysymykset sen sijaan eivät unohdu vain osoittamalla tulevaisuuteen.
Valtioneuvoston kanslia julkaisi perjantaina tiedotteen, joka ei vastannut hankkeeseen liittyviin avoimiin kysymyksiin lainkaan. Tiedotteessa puhutaan muun muassa tutkimushankkeen ”tuotoksista”. Tässä osiossa sanotaan, että hankkeen tilaisuuksien tavoite on ”luoda ja kehittää yhteistyötä suomalaisen yliopistomaailman kanssa sekä vahvistaa suomalaisten tutkijoiden tärkeitä yhteyksiä ulkomaisiin johtaviin yliopistoihin”.
Tämä on suorastaan loukkaavaa suomalaisia tieteentekijöitä kohtaan. Hankkeessa on yksi suomalainen jäsen, Pekka Himanen. Viimeisimmässä, Säätytalolla järjestetyssä tilaisuudessa ei nähty mitään sellaista, mikä edistäisi suomalaisten tutkijoiden suhteita ulkomaisiin yliopistoihin tai edes noteeraisi suomalaista tutkimusta.

Himasen etiikka -jutun jäljiltä avoimia kysymyksiä jäi rutkasti. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin se, salliiko jokin pykälä suomalaisten tutkijoiden ohittamisen hankkeessa.

Miksi tutkimushanke haluttiin antaa juuri Pekka Himaselle ryhmineen?
Kenen aloitteesta kaikki lähti?

Miten hanke tukee suomalaistutkijoiden kansainvälistymistä, kun mukana ei ole suomalaisia tutkijoita?
Miksi suomalaisille tieteentekijöille ei annettu edes mahdollisuutta hakea tehtävään?

Tekevätkö kansainvälisen ryhmän jäsenet myös jotakin uutta työtä Suomen tulevaisuuteen liittyen?
Miksi ryhmän jäsenille on rahahakemuksessa merkitty yli 30 työkuukautta ilmaista työtä?
Miksi ryhmä ei osallistu julkiseen keskusteluun julkisin varoin rahoitetusta tutkimuksestaan?

Miksi hankkeen rahoituksesta ja toteutuksesta puuttuu kaikki läpinäkyvyys ja avoimuus?

Tuleeko loppuraportista akateeminen julkaisu ja sisältääkö se uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta?

Entä mitä Himasen professuurin junailut Aalto-yliopistossa kertovat suomalaisen yliopistomaailman rahoituksesta?
Miksi Teknologiateollisuus halusi osoittaa rahansa juuri Himaselle, ja miksi kukaan yliopistossa ei ole tietoinen, mitä rahalla on tehty? Mitä Aalto-yliopistossa oikein tapahtuu?

Kysymykset ovat yksinkertaisia.

25.2.2013 Helsingissä

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo

Himasen etiikka -juttumme täällä: longplay.fi/himasen_etiikka/

Kesällä 2012 Talouselämä uutisoi, että Pekka Himanen oli valittu johtamaan hallituksen tulevaisuusselontekoon liittyvää mittavaa tutkimushanketta. Rahaa sille oli järjestynyt 700 000 euroa suomalaisten tutkimusrahoittajien kassoista.

Lehdissä ihmeteltiin korkeaa summaa, mutta kysymyksiä jäi ilmaan. Miten rahoitus järjestyi kilpailuttamatta? Mihin rahoittajat perustivat valintansa? Millaisesta tutkijoiden joukosta Himanen valikoitiin hankkeen johtajaksi? Miksi Himaselta tilattiin jo kolmas valtiollinen tulevaisuusvisio?
Lähdimme tekemään aiheesta juttua syyskuussa 2012.

Jos tämän jutun tekoa vertaisi vaikka kioskilla asioimiseen, se menisi jotakuinkin seuraavasti: Asiakas astuisi kioskiin ja kysyisi jonkin yksinkertaisen kysymyksen. Vaikka että onko teillä kahvia?
Silloin myyjä muuttuisi äkkiä puhumattomaksi ja syöksyisi tiskin alle. Kun sinne kurkkaisi, hän olisi kadonnut jäljettömiin.
Tai sitten myyjä hymyilisi ystävällisesti ja sanoisi: voinko palata tähän asiaan puolen tunnin kuluttua. Hän laittaisi lapun ovelle, mutta kukaan ei enää palaisi. Jossain vaiheessa huomattaisiin, että valot on sammutettu. Onkohan kukaan koskaan enää palaamassa? Puhelin soisi, mutta kukaan ei vastaisi siihen enää.
Tai sitten myyjä sanoisi: voisitteko toistaa kysymyksen. Toistettaisiin: sitä kahvia. Myyjä olisi hetken hiljaa ja sanoisi sitten: tuo vaatisi kyllä todella pitkän vastauksen. Lopulta myyjä päättäisi, ettei voi kommentoida kysymystä, vaan ohjaisi soittamaan toiseen kioskiin. Siellä kukaan ei vastaisi.

Meistä kumpikaan ei ole koskaan ennen törmännyt jutunteossa yhtä moniin muureihin. Himasen nimellä on outo vaikutus: haastateltavat joko katoavat täysin tai suostuvat puhumaan vain nimettömyyden suojissa.

Oletus on, että julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tekijät osallistuvat siitä käytävään julkiseen keskusteluun. Himanen tutkijaryhmineen ei tähän suostu. Ei edes sen verran, että saisimme selville, onko ryhmä tekemässä 700 000 euron rahoituksellaan jotakin oikeasti uutta tutkimusta. Väliraportiksi kutsutussa Sinisessä kirjassa sitä ei ollut.

Juttumme otsikko Himasen etiikka on tietenkin väännös Himasen Hakkerietiikasta, mutta otsikko ei lopulta viittaa niinkään Pekka Himasen omaan henkilökohtaiseen etiikkaan kuin siihen todellisuuteen, jossa hän liikkuu. Se on maailma, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys, jossa yliopistossa voi työskennellä vuosia kenenkään tietämättä työn sisältöä, ja jossa maan johtavat tutkimusrahoittajat maksavat yksityiselle firmalle tutkimusrahaa ilman kilpailutusta, koska valtioneuvoston kanslia niin suosittaa. Se on maailma, jossa eniten merkitsee se, kenet tuntee. Akateemisilla ansioilla ei ole niin väliä.

Himanen on tukijoidensa mukaan poikkeusihminen. Hänen poikkeuksellinen etenemisensä koko valtakunnan tulevaisuuskonsultiksi kertoo laajasta muutoksesta yhteiskunnassa ja yliopistossa. Nykymaailmassa on ihan tavallista, että yritysmaailma rahoittaa haluamiaan tutkimuksia ja että kilpailutukset avataan ennalta sovituissa raameissa.

Sininen kirja on jo kolmas tulevaisuusvisio, jonka valtiovalta tilaa Himaselta. Häneltä saa sitä, mitä tilaa. Kansalaiset ovat niitä, joille ei kerrota avoimesti, mitä heidän verorahoillaan on tilattu ja miksi.

 

Helsingissä 19.2.2013

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo

Juttu ja osto-ohjeet täällä: http://longplay.fi/himasen_etiikka/

Tietokonevirusten tutkijat pitävät työhuoneidensa nurkissa ”hunajapurkkeja”, tietokoneita jotka on tahallaan tehty mahdollisimman alttiiksi haittaohjelmille ja hyökkäyksille.

Bingon talo Rovaniemen Koskikadulla vaikuttaa korruption hunajapurkilta. Rovaniemen Palloseuran johto oli rakentanut sinne oivan kasvualustan singaporelaisen ammattirikollisen Wilson Raj Perumalin pyörittämälle sopupelibisnekselle. Rahapula, epäreilu palkkaus, ulkopuolisuuden kokemus, lupaus suurista voitoista ilman kiinnijäämisen riskiä: tietenkin pelaajat lankesivat.

Korruptio syntyy olosuhteista.

Kun kirjoitin Long Playn avausjuttua Rovaniemen palloseuran lahjusvyyhdistä, aloin tunnistaa Bingon talon mikrokosmoksesta yhtymäkohtia yritysmaailman korruptioon ja suomalaisten hyvä veli -verkostojen toimintaan.

Lahjus ei ole juuri koskaan yksittäistapaus. Se on lähes aina seurausta laajemmasta vilppikulttuurista, jossa jokainen lahjuksenottaja voi kätevästi perustella valintansa itselleen. ”Kaikki muutkin toimivat näin”, he sanovat. Tai: ”Ei tämä oikeastaan ole kiellettyä, kun koko hommaa ei edes valvota.”

Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa on aloja, joissa kasvualusta korruptiolle on pitkään ollut poikkeuksellisen suotuisa. Rakennusliikkeet, nuorisosäätiöt, eläkeyhtiöt – ja urheilu.

Lähes kaikkialla, missä julkista rahaa käytetään, on otettu käyttöön tulosohjaus. Se vaatii rahankäytön jatkuvaa seurantaa ja toiminnan tehokkuuden arviointia. Silti urheiluliike, lajiliittojen, urheiluseurojen sekä liikunnan ja urheilun kattojärjestöjen muodostama ja kulttuuri- ja urheiluministeriön veikkausvoittovaroista tukema yhteenliittymä, on onnistunut välttämään niin hallinnon modernisaation kuin leikkauksetkin. Se ei juuri raportoi rahankäytöstään.

”Yksityinen virasto”, kuvaili eräs haastateltavani tätä poikkeuksellista alaa. ”Siellä yhdistyvät julkisen ja yksityisen sektorin rumimmat piirteet.”

Yksi syy läpinäkymättömyydelle löytyy rahoitusmallista. Kun rahoitus ei tule verovaroista vaan Veikkaukselta, alan toimijat ovat onnistuneet pitämään leveän hajuraon poliittiseen ohjaajaansa. Ministeriö ei käytännössä voi tietää, mihin rahat kentällä käytetään.

Toinen syy on meissä katsojissa ja harrastajissa. Me haluamme uskoa urheilijoiden poikkeukselliseen rehtiyteen. Siksi emme halua katsoa skandaaleja kohti, ja siksi niitä ei käsitellä loppuun.

Suomalainen huippu-urheilu on kokenut 15 vuoden aikana monta suurta uskottavuusskandaalia. Pesäpallon suosio romahti vuosituhannen vaihteessa laajan sopupeliverkoston paljastuttua. Lahden hiihtodopingskandaali koettelee lajia yhä.

Vuosien 2002 ja 2010 välillä hiihto menetti kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan 117 000 harrastajaa, 13 prosenttia harrastajistaan. Pesäpallon menetys oli vielä suurempi, 17 prosenttia.

Juttua varten haastattelemani toimittaja Declan Hill varoitti, että Aasiassa jalkapallolle on jo käynyt huonosti. Vilppi on karkottanut katsojat, sponsorit ja nuoret harrastajat lajin parista. Tyhjien katsomoiden edessä pelaavien maajoukkueiden taso putoaa. Osittain juuri siksi aasialaiset vedonlyöjät ovat nyt niin kiinnostuneita eurooppalaisesta futiksesta.

Urheilun historia on korruption tuhoamien lajien hautausmaa, Hill sanoi.

Kun RoPS:n sopupelivyyhti alkoi keriytyä auki keväällä 2011, moni huomautti, että kaikki rikoksesta epäillyt ovat ulkomaalaisia. Ratkaisuksi ehdotettiin ulkomaalaiskiintiöitä.

”Kyllähän tyly fakta on, että ulkomaalaispelaajiin liittyy aina omia riskejä”, Urheilulehden toimittaja Timo Innanen sanoi Wilson Raj Perumalin pidätyksen jälkeen. Hän kutsui syytteen saaneita ropsilaisia ”mädiksi omenoiksi”, jotka häipyisivät toivottavasti Suomen kentiltä mahdollisimman pian.

Tosiasiassa suomalaisen jalkapallon historia on täynnä juuri kotimaisia sopupelaajia. Ulkomaalaiset pelaajat nousivat vilpissä kärkeen vasta sen jälkeen, kun RoPS 1990-luvulla keksi afrikkalaisen halpatyövoiman ja osa muista seuroista päätti seurata sen esimerkkiä.

”Suomessa, vähän niinkuin kotimaassanikin, on tapana ajatella, että korruptio on aina kokonaan ulkomaalaisten syytä”, kanadalainen Hill sanoi. ”Mutta ei se ole.”

Vuonna 2010 Matti Vanhasen toisen hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin muodosti Huippu-urheilun muutosryhmän. Sille myönnettiin 900 000 euroa vuodessa kahden vuoden ajaksi. Suomalaisen huippu-urheilun tilaa miettimään nimettiin tuttuja nimiä suomalaisen urheilupolitiikan huipulta: Tapio Korjus, Mika Kojonkoski, Erkka Westerlund. Jäsenten kuukausipalkka nousi kymppitonnin korville.

Tavoitteena oli nostaa Suomi huippu-urheilun parhaaksi Pohjoismaaksi ja tehdä suomalaisista maailman liikkuvin urheilukansa vuoteen 2020 mennessä.

Joulukuussa 2012 työryhmä julkisti loppuraporttinsa. Työn hinnaksi tuli 2,5 miljoonaa euroa. Lehdissä kuittailtiin ohuenpuoleisen raportin heikosta tasosta. Se ei sisältänyt lainkaan viittauksia tutkimuksiin, ja jokaisen tekstisivun hinnaksi tuli yli satatuhatta euroa.

Loppuraportti käytti yhteensä kahdeksan virkettä urheilun dopingin, sopupelien, väkivaltakeskustelun, hyvän hallinnon ja rasismin käsittelyyn. Työryhmän ainoa näihin aiheisiin liittyvä suositus oli ympäripyöreä: että valtio ja alan järjestöt ryhtyisivät ”tarvittaviin toimenpiteisiin urheilun eettisyyteen ja rehellisyyteen liittyvän työn organisoimiseksi.”

Raportin varsinaisessa toimenpideohjelmassa oli 61 kohtaa. Siinä eettisyyttä ja rehellisyyttä ei enää mainittu. Sen sijaan työryhmä vaati huippu-urheilulle 15 miljoonan euron vuosittaista lisäpottia. Osa siitä hankittaisiin sponsoreilta, osa nipistettäisiin muun liikunnan budjetista.

Sitäkään Humu-raportti ei maininnut, että suoraan huippu-urheiluun kulutettu raha on itse asiassa jo kaksinkertaistunut vuodesta 2004. Samalla valtio on leikannut lähes kaikesta muusta. Veikkaus on tehnyt hyvää tulosta, ja se on tietenkin iloinen asia liikunnalle, mutta lisärahoituksen ehdottaminen nykyisessä taloustilanteessa vaatii pokkaa.

Alalla vallitsevan läpinäkymättömyyden vuoksi on sitä paitsi vaikea tietää, mihin liikunnan ja urheilun kasvava rahoitus on tähän asti kulutettu. Ainakaan se ei näy niiden liikuntapalveluiden hinnoissa, joita suomalaiset eniten käyttävät: uimahalleissa, sähly- ja sulkapallovuoroissa, lasten jalkapallokouluissa. Ne jatkavat kallistumistaan. Nuorten fyysinen kunto heikkenee.

Sen sijaan urheilujohtajien määrä Suomessa on kasvanut tasaisesti, samoin heidän palkkatasonsa. Sen perusteella, mitä niukoista julkisista palkkatiedoista voi päätellä, järjestöjohtajien palkkataso vastaa yksityisen sektorin johtajien palkkausta.

Entä Veikkausliiga? Ammattivedonlyöjillä on viime aikoina ollut iloista kerrottavaa. Viime kesä oli Veikkausliigan puhtain pitkään aikaan. Poliisi ja Veikkaus ovat oppineet kuuntelemaan harrastajia, kun he vinkkaavat mahdollisesta vilpistä.

TamU:n ja PoPan rahanpesuoikeudenkäyntien jälkeen seurat lienevät jatkossa varovaisempia, kun salaperäiset pelaaja-agentit esittävät tarjouksia, jotka ovat liian hyviä ollakseen totta. Korruption hunajapurkkeja syntyy vähemmän.

Sopupelejä tapahtuu silti edelleen. Viime kesänäkin aasialaisten vedonlyöntipalveluiden tarjoamat kertoimet heittelehtivät muutamassa Veikkausliigan kohteessa tuttuun tapaan.

Tänäkin vuonna joku jalkapalloilija tulee saamaan tarjouksen, josta hän ei malta kieltäytyä.

Osta Long Playn juttu ”Kaukovetoja” tästä.