Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta.

Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä.

Pian kolmikon artikkelin kohteena olleet salaliittoteoreetikot alkoivat kehitellä teorioita siitä, millaisia viheliäisiä salattuja aikomuksia tutkimuksen taustalla on. Tutkijoita syytettiin Australian hallituksen ja globaalin ilmastosalaliiton sätkynukeiksi. Heidän epäiltiin ansaitsevan miljoonia dollareita akateemisella uutisblogillaan. Verkkokirjoittajien yhteisö esitti laajenevien teorioidensa tueksi heppoisia tai tyystin keksittyjä perusteita, jotka somasti toistivat tutkijoiden artikkelissaan esittämää salaliittoteorian anatomiaa.

Syntyi ikiliikkuja. Tutkimus internetin salaliittoteorioiden muodostumisesta johti siis salaliittoteoriaan, joka käsitteli salaliittoteoriatutkijoita. Seuraavaksi tutkijat tutkivat tätä toisen asteen salaliittoteoriaa, mihin salaliittoteoreetikot puolestaan vastasivat uusilla teorioilla – ad infinitum.

Viime kuussa Long Play julkaisi Ilkka Pernun jutun Totuuksien tavaratalo, joka käsitteli laajalevikkistä salaliittoteorioihin ja juutalaisvastaisuuteen erikoistunutta Magneettimedia-lehteä. Meille kävi kuin australialaistutkijoille. Kun kirjoitimme salaliittoteorioista, meidät tempaistiin mukaan salaliittoteoriaan.

1. Long Play on Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäisen hanke, jonka tavoite on kaataa Suomen orastava oppositio.

2. Long Play väittää olevansa Suomen ainoa vaihtoehtomedia, mutta oikeasti sitä rahoittaa Illuminati ja/tai Bilderberg-ryhmä.

3. Uutisraivaaja-innovaatiokilpailu on fiksattu. Sen ainoa tarkoitus on kanavoida rahaa Long Playlle.

4. Long Playn verkko-osoitteen rekisteröintitiedot johtavat SanomaWSOY:n toimistoon.

5. Long Play tuottaa tekijöilleen valtavasti rahaa.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että yksikään ylläolevista väitteistä ei pidä paikkaansa.

Keskusteleminen salaliittoteoreetikon kanssa on eriskummallinen kokemus, kun on itse teorian kohteena. Silloin aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. “Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?

Osa meihin yhteyttä ottaneista ihmisistä oli sekaisin, harhaisia, aggressiivisia. Moni tuntui perustavan maailmankuvansa kaikennielevään juutalaisvihaan. Toisaalta toisten kanssa syntyi keskusteluyhteys, ja he vaikuttivat ihmisiltä, joiden kanssa voisin istua samaan baaripöytään olemaan sopuisasti eri mieltä.

Tässä peliin tulevat australialaistutkijoiden havainnot. Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia.

Se on yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea.

Silloin Siionin viisaat, prinsessa Dianan kuolema, koulusurmat, lintuinfluenssa, tappajameteoriitit, ilmastonmuutos, amalgaamipaikat, Syyrian sota ja Long Play päätyvät osaksi samaa yleisteoriaa siitä, mikä maailmassa on vialla.

Säätytalolla nähtiin perjantaina absurdi näytelmä. Sen päähenkilö Pekka Himanen pysyi viileänä, vaikka valokuvaajien moottoriperät nakuttivat lähietäisyydellä. Himanen istui, valtioneuvoston viestintäjohtaja Kari Mokko seisoi. Välillä hän korjasi Himasen puheita ja teki täydennyksiä. (HS:n mukaan moinen on epätavallista.)
Himanen ei sanonut mitään yllättävää, mutta yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Hän korosti, ettei hänellä ole mitään salattavaa ja että hankkeessa on koko ajan toimittu avoimesti.
Avoimesti? Joku voisi kuvitella, että Kestävän kasvun malli -hanke on tutkimusprojekteista suljetuimpia. Sen tilausprosessin eri vaiheet on pitänyt selvittää usean toimittajan voimin. Sen tutkijat, Himanen mukaan lukien, eivät ole osallistuneet hankkeesta käytävään julkiseen keskusteluun. Sen rahoituksesta on päätetty hissukseen kulisseissa sen sijaan, että hanke altistettaisiin avoimelle kilpailulle parhaista ideoista. Sen hankesuunnitelmasta eivät käy ilmi edes tutkimuskysymykset ja siten se, mitä uutta tutkimusta ryhmä on tuottamassa. Sen väliraportti Sininen kirja ei sisällä uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta, vaan se kokoaa jo tehtyä tutkimusta. (Himanen ja Castells ovat pyörittäneet hyvin samansisältöisiä tutkimusprojekteja jo yli kymmenen vuoden ajan. Niissä keskeistä on “Suomen mallin” vertaaminen esimerkiksi Piilaaksoon ja Singaporeen.)
Entä miten hankkeen lopputuote hyödyttää Suomen hallituksen tulevaisuusselontekoa, kun se ilmestyy vasta, kun selonteko on jo valmistunut?
Kysyin Säätytalolla Himaselta avoimuudesta ja erityisesti siitä, mikseivät hänen työryhmänsä tutkijat suostu kertomaan tutkimustyöstään. Olen yrittänyt tavoittaa heitä kaikkia, tuloksetta. (Viime viikolla pääministeri Katainen ihmetteli Hjallis Harkimon tv-ohjelmassa, miksei kukaan kysy mitään tutkimusryhmän jäseniltä.)
Himasen vastaus oli, etteivät tutkijat kommentoi keskeneräistä työtä. Hän lisäsi, että he olivat paikalla, kun Säätytalossa pidettiin Sinisen kirjan julkistustilaisuus. Tuolloin lehdistötilaisuuteen vaivautui Himasen mukaan “ehkä viisi toimittajaa”.
Työryhmä ei tosin ollut lehdistötilaisuudessa, vaikkakin itse tilaisuudessa he olivat paikalla ja osa heistä piti puheen. Me olimme sopineet Himasen ja Manuel Castellsin kanssa tapaamisen seuraavalle päivälle. Castells ei tullut paikalle, ja kieltäytyi sittemmin haastattelusta. Muun työryhmän puhehaluttomuutta emme tuolloin osanneet aavistaa – onhan normaalia, että tutkijat osallistuvat julkiseen keskusteluun verorahoilla tehdystä tutkimuksesta.
Perjantaina Helsingin Sanomien Saska Saarikoski kysyi, olisiko hankkeessa voinut jossakin kohdassa toimia toisin, jotta arvostelu olisi vältetty. Himasen mukaan ei – hän on ollut koko ajan “täysin avoin”.

Siinä Himanen on oikeassa, ettei hän ole itse tilannut itseltään tutkimushanketta 700 000 eurolla. Prosessia koskevat kysymykset tulee ohjata Kataiselle ja rahoittajille.

Tämä teksti julkaistaan myös Uutisraivaaja-innovaatiokilpailun blogissa. Long Play on yksi kilpailun viidestä finalistista.

 
Perunanviljelijän kotona soi puhelin.
“Anteeksi, mutta yritin ostaa perunoitanne Karjaan ABC:ltä. Siellä on kuitenkin maksupääte taas rikki ja vessan lamppu pimeänä. Voisitteko hoitaa?”
Viljelijä huokaa ja alkaa vetää takkia niskaan. Karjaa on kaukana eikä hänellä ole sananvaltaa huoltoasemaketjun asioissa, mutta elinkeino on vaarassa jos asiakkaat eivät saa perunoitaan. Pakko yrittää keksiä jotain.
Voi farmaria; voi meitä.

Long Play julkaisee pitkiä journalistisia juttuja e-kirjoina, joita myydään erilaisissa e-kirjakaupoissa. Kannatusjäsenyyksiä lukuun ottamatta emme siis myy yhtäkään tuotetta oman verkkosivumme kautta.
Ensimmäinen juttumme ilmestyi tammikuussa, siis varsin hiljattain. Tämän olemme sittemmin oppineet: sähköisten kirjojen kauppa on villi länsi. Meininki on kreisiä!
Kaikki tiedostomuodot eivät toimi kaikissa laitteissa ja maksutavat ovat kömpelöitä. Laitevalmistajat hyppyyttävät asiakkaitaan kieltämällä joitain tiedostomuotoja ja sallimalla toisia eri vimpaimissaan ilmeisen summamutikassa. Osa kirjakauppiaista haluaa ennakkotarkistaa juttujen sisällön tai tiedoston tekniset ominaisuudet, mutta suomenkielinen teksti tai aikataulussa pysyminen tuottavat ongelmia.
Ongelmatilanteissa kuluttajansuoja ei aina toteudu, varsinkin jos kauppaa pyörittävä yritys sijaitsee ulkomailla.
Silloin lukija ottaa pettyneenä yhteyttä meihin.

E-kustantaminen on Suomessa vielä pientä bisnestä. E-kirjojen osuus koko kirjamyynnistä on alle prosentin, ja useimpia nimikkeitä myydään selvästi alle sata kappaletta. Takelteleva tekniikka ja sähköisten tuotteiden kohtuuttoman korkea hinta – e-kirjan arvonlisävero on 2,4 kertaa korkeampi kuin paperisen! – huolehtivat siitä, että kuluttajien enemmistö ei jatkossakaan siirry suosimaan digitaalista, jos paperinen vaihtoehto on olemassa.
Kun suomalaisia asiakkaita on näin vähän, kansainväliset kaupat ja laitevalmistajat eivät pidä heidän palvelemistaan prioriteettina. Parasta palvelua tarjoavat kotimaiset kauppiaat, mutta nekin kärsivät laitemaailman sekavuudesta ja maksutapojen ongelmista.
On ollut turhauttavaa yrittää ratkoa lukijoiden kohtaamia teknisiä ongelmia, kun ne liittyvät asioihin, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa. Asiakkaille nämä kokemukset ovat varmasti olleet vähintään yhtä hermoonkäypiä.
Meillä ei ole varaa menettää lukijoitamme, joten toimimme kuten kiltti perunanviljelijä ja teemme parhaamme auttaaksemme. Jokaisen uuden jutun julkaisun yhteydessä kahdeksanhenkinen tiimimme käyttää päiväkausia mikrotukena toimimiseen ja vihaisten palautteenantajien lepyttelyyn.

Me perustimme Long Playn ajatellen, että keskittyisimme hyvien juttujen kirjoittamiseen ja ulkoistaisimme myynnin olemassaoleville kirjakaupoille. Nyt tajuamme, että se infrastruktuuri, jolle myynnin ajattelimme ulkoistaa, ei ole vielä läheskään valmis.
Asiakkaan pinna kestää vain rajallisen määrän vastoinkäymisiä ennen kuin juttu jää ostamatta. Jokainen korjaamaton bugi uhkaa olemassaoloamme.
Johtopäätöksemme: joskus perunanviljelijän kannattaa perustaa oma puoti. Pysykää kanavalla.

Oikeuskansleri oli perjantaihin mennessä saanut ainakin neljä kantelua liittyen Pekka Himasen johtaman tutkimushankkeen rahoitusjärjestelyihin. Helsingin Sanomien (22.2.2013) mukaan joko oikeuskansleri tai oikeusasiamies tutkii, oliko laitonta jättää hanke kilpailuttamatta.
On hyvä, että selvitetään. Mutta on surullista, jos keskustelu moraalista kutistuu Suomessa jälleen kerran keskusteluksi pykälistä. Jos valtioneuvoston kanslia on löytänyt hankintalaista porsaanreiän, tekeekö se valinnasta yhtään reilumpaa?
Jos pitäisi lyödä vetoa, veikkaisimme, että lakia ei rikottu. Jo ennen rahoituspäätöstä joukko juristeja selvitti, sallivatko pykälät hankkeen rahoittamisen ehdotetulla tavalla. Epäilemättä myös valtioneuvoston kanslia on ollut asiasta tarkkana.
Pääministeri Jyrki Katainen kommentoi asiaa eduskunnalle 16. marraskuuta 2012 näillä sanoin: ”Julkisista hankinnoista annetun lain (348/2007), jäljempänä hankintalaki, 8 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan hankintalakia ei sovelleta palveluhankintoihin, jotka koskevat tutkimus- ja kehittämispalveluja, paitsi jos niistä saatava hyöty koituu yksinomaan hankintayksikölle sen toiminnassa käytettäväksi ja hankintayksikkö korvaa suoritetun palvelun kokonaan.”
Katainen siis kertoi eduskunnalle, miksi päätös on laillinen. Hän ei kertonut, miksi se on hyvä tai oikeudenmukainen.

Helsingin Sanomien haastattelussa tulevaisuusselonteon pääsihteeri Pekka Lindroos kommentoi: “Huvittavaa, että asia on jälleen nostettu esille. Haaveeni olisi, että puhuttaisiin mieluummin Suomen tulevaisuudesta, jossa on vielä paljon tekemistä.”
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään huvittavaa, ja Suomen tulevaisuus tulee, halusimme tai emme. Avoimet kysymykset sen sijaan eivät unohdu vain osoittamalla tulevaisuuteen.
Valtioneuvoston kanslia julkaisi perjantaina tiedotteen, joka ei vastannut hankkeeseen liittyviin avoimiin kysymyksiin lainkaan. Tiedotteessa puhutaan muun muassa tutkimushankkeen ”tuotoksista”. Tässä osiossa sanotaan, että hankkeen tilaisuuksien tavoite on ”luoda ja kehittää yhteistyötä suomalaisen yliopistomaailman kanssa sekä vahvistaa suomalaisten tutkijoiden tärkeitä yhteyksiä ulkomaisiin johtaviin yliopistoihin”.
Tämä on suorastaan loukkaavaa suomalaisia tieteentekijöitä kohtaan. Hankkeessa on yksi suomalainen jäsen, Pekka Himanen. Viimeisimmässä, Säätytalolla järjestetyssä tilaisuudessa ei nähty mitään sellaista, mikä edistäisi suomalaisten tutkijoiden suhteita ulkomaisiin yliopistoihin tai edes noteeraisi suomalaista tutkimusta.

Himasen etiikka -jutun jäljiltä avoimia kysymyksiä jäi rutkasti. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin se, salliiko jokin pykälä suomalaisten tutkijoiden ohittamisen hankkeessa.

Miksi tutkimushanke haluttiin antaa juuri Pekka Himaselle ryhmineen?
Kenen aloitteesta kaikki lähti?

Miten hanke tukee suomalaistutkijoiden kansainvälistymistä, kun mukana ei ole suomalaisia tutkijoita?
Miksi suomalaisille tieteentekijöille ei annettu edes mahdollisuutta hakea tehtävään?

Tekevätkö kansainvälisen ryhmän jäsenet myös jotakin uutta työtä Suomen tulevaisuuteen liittyen?
Miksi ryhmän jäsenille on rahahakemuksessa merkitty yli 30 työkuukautta ilmaista työtä?
Miksi ryhmä ei osallistu julkiseen keskusteluun julkisin varoin rahoitetusta tutkimuksestaan?

Miksi hankkeen rahoituksesta ja toteutuksesta puuttuu kaikki läpinäkyvyys ja avoimuus?

Tuleeko loppuraportista akateeminen julkaisu ja sisältääkö se uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta?

Entä mitä Himasen professuurin junailut Aalto-yliopistossa kertovat suomalaisen yliopistomaailman rahoituksesta?
Miksi Teknologiateollisuus halusi osoittaa rahansa juuri Himaselle, ja miksi kukaan yliopistossa ei ole tietoinen, mitä rahalla on tehty? Mitä Aalto-yliopistossa oikein tapahtuu?

Kysymykset ovat yksinkertaisia.

25.2.2013 Helsingissä

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo

Himasen etiikka -juttumme täällä: longplay.fi/himasen_etiikka/

Kesällä 2012 Talouselämä uutisoi, että Pekka Himanen oli valittu johtamaan hallituksen tulevaisuusselontekoon liittyvää mittavaa tutkimushanketta. Rahaa sille oli järjestynyt 700 000 euroa suomalaisten tutkimusrahoittajien kassoista.

Lehdissä ihmeteltiin korkeaa summaa, mutta kysymyksiä jäi ilmaan. Miten rahoitus järjestyi kilpailuttamatta? Mihin rahoittajat perustivat valintansa? Millaisesta tutkijoiden joukosta Himanen valikoitiin hankkeen johtajaksi? Miksi Himaselta tilattiin jo kolmas valtiollinen tulevaisuusvisio?
Lähdimme tekemään aiheesta juttua syyskuussa 2012.

Jos tämän jutun tekoa vertaisi vaikka kioskilla asioimiseen, se menisi jotakuinkin seuraavasti: Asiakas astuisi kioskiin ja kysyisi jonkin yksinkertaisen kysymyksen. Vaikka että onko teillä kahvia?
Silloin myyjä muuttuisi äkkiä puhumattomaksi ja syöksyisi tiskin alle. Kun sinne kurkkaisi, hän olisi kadonnut jäljettömiin.
Tai sitten myyjä hymyilisi ystävällisesti ja sanoisi: voinko palata tähän asiaan puolen tunnin kuluttua. Hän laittaisi lapun ovelle, mutta kukaan ei enää palaisi. Jossain vaiheessa huomattaisiin, että valot on sammutettu. Onkohan kukaan koskaan enää palaamassa? Puhelin soisi, mutta kukaan ei vastaisi siihen enää.
Tai sitten myyjä sanoisi: voisitteko toistaa kysymyksen. Toistettaisiin: sitä kahvia. Myyjä olisi hetken hiljaa ja sanoisi sitten: tuo vaatisi kyllä todella pitkän vastauksen. Lopulta myyjä päättäisi, ettei voi kommentoida kysymystä, vaan ohjaisi soittamaan toiseen kioskiin. Siellä kukaan ei vastaisi.

Meistä kumpikaan ei ole koskaan ennen törmännyt jutunteossa yhtä moniin muureihin. Himasen nimellä on outo vaikutus: haastateltavat joko katoavat täysin tai suostuvat puhumaan vain nimettömyyden suojissa.

Oletus on, että julkisin varoin tehdyn tutkimuksen tekijät osallistuvat siitä käytävään julkiseen keskusteluun. Himanen tutkijaryhmineen ei tähän suostu. Ei edes sen verran, että saisimme selville, onko ryhmä tekemässä 700 000 euron rahoituksellaan jotakin oikeasti uutta tutkimusta. Väliraportiksi kutsutussa Sinisessä kirjassa sitä ei ollut.

Juttumme otsikko Himasen etiikka on tietenkin väännös Himasen Hakkerietiikasta, mutta otsikko ei lopulta viittaa niinkään Pekka Himasen omaan henkilökohtaiseen etiikkaan kuin siihen todellisuuteen, jossa hän liikkuu. Se on maailma, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys, jossa yliopistossa voi työskennellä vuosia kenenkään tietämättä työn sisältöä, ja jossa maan johtavat tutkimusrahoittajat maksavat yksityiselle firmalle tutkimusrahaa ilman kilpailutusta, koska valtioneuvoston kanslia niin suosittaa. Se on maailma, jossa eniten merkitsee se, kenet tuntee. Akateemisilla ansioilla ei ole niin väliä.

Himanen on tukijoidensa mukaan poikkeusihminen. Hänen poikkeuksellinen etenemisensä koko valtakunnan tulevaisuuskonsultiksi kertoo laajasta muutoksesta yhteiskunnassa ja yliopistossa. Nykymaailmassa on ihan tavallista, että yritysmaailma rahoittaa haluamiaan tutkimuksia ja että kilpailutukset avataan ennalta sovituissa raameissa.

Sininen kirja on jo kolmas tulevaisuusvisio, jonka valtiovalta tilaa Himaselta. Häneltä saa sitä, mitä tilaa. Kansalaiset ovat niitä, joille ei kerrota avoimesti, mitä heidän verorahoillaan on tilattu ja miksi.

 

Helsingissä 19.2.2013

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo

Juttu ja osto-ohjeet täällä: http://longplay.fi/himasen_etiikka/