Syyskuisena lauantai-iltana puhelimeni soi. Linjan toisessa päässä kiivas ääni tivaa heti ensimmäiseksi, kuka on maksanut valmisteilla olevan juttuni teon ja tiukkaa vielä tarkemmin: “onko Kalatalouden keskusliitto tilannut artikkelin?” Keskusliitto on aiemmin kehottanut Suomen Kalastuslehdessä rajoittamaan troolipyyntiä sisävesillä. Ja tästä puhelimen toisessa päässä oleva ammattikalastaja on suivaantunut. Haastattelumatkani troolaajan kyytiin on peruuntunut.

Sisävesien troolaus eli valtavilla nuottaverkoilla kalastaminen on kiistanalainen kalastustapa. Sitä ei juuri muualla Euroopassa harjoiteta. Esimerkiksi Ruotsissa se on kielletty. Sen sijaan Saimaalla viranomaiset ylistävät troolin vaikutuksia muikkukannan hyvinvoinnille.

Saimaalla muut järven käyttäjät, vapaa-ajan kalastajat ja osa-aikaiset ammattikalastajat kertovat, että heille ei jää saalista, koska muikut ja järvien petokalat häviävät troolivetojen jäljiltä. Ammattipyyntiä harjoitetaan myös laittomasti. Saimaalla kalastus ei ole leppoisa harrastus: siellä on käyty aiheesta kymmeniä oikeusriitoja.

Maa- ja metsätalousministeriön ajama kalastuspolitiikka on vuosikymmeniä keskittynyt tukemaan ammattimaista tehopyyntiä miljoonilla euroilla. Se on arvostelijoiden mukaan johtanut sekä kotimaisten kalakantojen että ministeriön suojeleman ammattikalastajakunnan romahtamiseen. Tutkijat ja ympäristöasiantuntijat väittävät, ettei ministeriö ole kuunnellut saatikka uskonut heitä. Virkamiehet valikoivat ainoastaan omaa politiikkaa tukevaa tutkimustietoa.

“Ei kai missään ole kielletty, etteikö ministeriö saisi ajatella omillakin aivoillaan“, ministeri Jari Koskinen sanoi Helsingin Sanomissa viime huhtikuussa.

Suurimmalle osalle troolaus Suomen sisävesillä tulee yllätyksenä. Niin myös minulle. Kirjoitin muutama vuosi sitten Kalavale-tietokirjaa liikakalastuksesta. Päädyin alun perin tutkimaan kalakauppaa törmättyäni senegalilaisiin paperittomiin siirtolaisiin Espanjan kaduilla. He kertoivat päätyneensä katukauppiaiksi, koska ulkomaiset troolarit olivat vieneet heidän kalansa ja elinkeinonsa.

Myöhemmin kuulin vanhan kotijärveni troolikiistoista. Niin Länsi-Afrikan kuin Saimaan kohdalla media ei kertonut ongelmista, jotka vaikuttivat valtavilta. Silloin juuri ketään eivät kalat kiinnostaneet. Nyt kalat ovat nousseet pinnalle yhdeksi Suomen poliittisimmaksi eläimeksi.

Tiedot jutussa esiintyvistä paikoista löydät tästä karttapäiväkirjasta.

Osta ja lue Suomalainen kalasoppa – saat ohjeet täältä.

Sperma käy kaupaksi. Sen huomasi yli 20 vuotta sitten siittiöbisneksen tanskalainen pioneeri Ole Schou. Nykyisin hän johtaa maailman suurinta spermapankkia, Cryosia. Kävimme Århusissa herran vieraana katsomassa, mistä tuhannet lapset ovat saaneet alkunsa. Cryos on alansa suurin sekä raskauksien että luovuttajien määrällä mitattuna: pankista on syntynyt ainakin 23 000 lasta ja siellä on 130 000 sperma-annosta odottamassa ostajiaan. Cryosista lennätetään spermaa myös suomalaisille hedelmöityshoitoklinikoille.

Spermamarkkinoiden kasvu tulee nykyään sinkkunaisilta. Cryosin spermasta jo puolet menee sinkuille, ja Suomessakin heidän määränsä hedelmöityshoitoklinikoiden asiakkaista kasvaa koko ajan.

Suomessa hedelmöityshoidot onkin sallittu kaikille naisille, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa sinkut eivät pääse hoitoihin. Mutta vaikka laki on tasa-arvoinen, se ei ole kaikille sama: osa suomalaisista klinikoista on huolinut asiakkaakseen vain heteropareja. Valvira puuttui käytäntöön viime vuonna, ja sen jälkeen syrjiviä käytäntöjä on korjattu. Sosiaali- ja terveysministeriö on laatimassa parhaillaan uutta ohjeistusta, jonka tarkoituksena on taata kaikille yhdenvertainen kohtelu.

Hedelmöittymistä ja vanhemmuutta suitsitaan hyvin kirjavilla lailla eri maissa. Esimerkiksi Italiassa kaikki hoidot luovutetuilla siittiöillä on kielletty. Silti Cryosista lähetetään maahan spermaa – suoraan yksityisille asiakkaille.

Lainsäädännön on vaikea pysyä kehittyvien spermamarkkinoiden mukana. Uutena ilmiönä alalle on lanseerattu sperman postimyynti nettikaupasta.

Jutunteon aikana kävi ilmi, että osalla suomalaisistakin klinikoista lakiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Ainakin osa klinikoista sallii naisten tilata spermaa verkkokaupasta suoraan klinikalle. Se on lainvastaista, sillä nainen saa tietää luovuttajasta paljon enemmän kuin Suomen lain mukaan pitäisi, esimerkiksi kuunnella ääninäytteen, nähdä käsialanäytteen ja katsella luovuttajien vauvakuvia. Valvira selvittää asiaa.

Spermaa on tietenkin toimitettu naisille ilman lupia kautta aikain. Muumimukimenetelmä on ollut monille naispareille ja sinkkunaisille perinteikäs tapa hankkia lapsia. Yksi syy menetelmän suosioon on raha: sinkkunaiset ja naisparit eivät saa luovutetuilla siittiöillä tehdyistä inseminaatiohoidoista Kela-korvausta niin kauan kuin hoitoihin ei ole lääketieteellistä syytä. Tämä taas nostaa jo ennestään kalliiden hoitojen hintoja.

Hedelmöityshoidot ovat bisnestä, johon liittyy suuria intohimoja. Bisnes on kuitenkin tuottanut maailmaan myös jutussamme esiintyvät neljä suomalaispoikaa ja kymmeniä tuhansia muita lapsia.

Osta ja lue Tanskan prinssit – saat ohjeet täältä

Long Playn uudessa jutussa Pimeyden ydin tapaamme neurobiologi James Fallonin, ammattimaisen psykopaatin.

Fallonilla on omien sanojensa mukaan psykopaatin aivot, väkivaltarikollisen geenit ja todella kamala luonne. Hän on kuitenkin elänyt kivan elämän läheisten keskellä.

Onko hänen tarinansa alkuunkaan uskottava?

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, THL:n tutkimusprofessori ja Suomen virallinen pahuuden asiantuntija Hannu Lauerma nyökkäilee.

”Niin, tietty biologinen konstituutio ei ole kohtalo, koska noin puolet ihmisen asosiaalisesta käyttäytymisestä määräytyy kasvuympäristön puolesta.”

Mutta kertoisiko psykopaatti olevansa psykopaatti?

”Ehkä näin: Miksipä ei kertoisi. Se voi tuoda rahaa ja mainetta. Hänellä on kuulemani perusteella suuri rooli julkisena psykopaattina. Hän voi toteuttaa suurellista minäänsä ja saada taloudellista etua. Ei se ole keltään pois.”

 

Lauerma tuntee psykopaatit. Hänen arvioitavakseen tulevat tätä nykyä kaikki Suomen elinkautisvangit, jotka halajavat vapauteen. Niin on ollut siitä asti, kun juuri vankilasta vapautunut mies tappoi kolme ihmistä Porvoossa McDonald’sin edessä kesällä 2010.

Lausunnoissaan Lauerma arvioi väkivaltaisen käytöksen uusimisen todennäköisyyttä. Hänen kohtaamissaan ihmisissä psykopaatteja on paljon: henkirikollisista kolmannes, kaikista vangeista 17 prosenttia.

Millaista heidän kanssaan on keskustella?

”Psykopaatti saattaa vaikuttaa alkuun tosi mukavalta tyypiltä. Jossain vaiheessa sitten tajuaa, että hän pystyy väistelemään ja ohjailemaan keskustelua hyvin manipulatiivisesti. Siitä saattaa tulla aika epätodellinen olo, ja huomaa ihmettelevänsä, mikä tässä tarinassa oikein on totta.”

 

Psykopatia-termi on kärsinyt inflaatiosta. Sitä käytetään leimakirveenä. Oikeastaan suurin osa psykopatiaa käsittelevästä populaarista kirjallisuudestakin vaikuttaa jotenkin oudon mustavalkoiselta. Vai mitä pitäisi ajatella vaikkapa eri puolilla maailmaa käytettävän psykopaattitestin isän Robert Haren kirjan nimestä Snakes in Suits?

Nimi vihjaa, että psykopaatit eivät ole ihmisiä lainkaan. Sellainen suhtautuminen muihin vaikuttaa melkein, no, psykopaattiselta.

”Olen ihmetellyt samaa”, Lauerma sanoo. ”Popularisoivat psykokirjat ovat aika köykäisiä. Sopii olettaa, että millään lailla merkityksetöntä ei ole se, että ikääntyneiden emeritusproffien sosiaaliturva on muuten Yhdysvalloissa aika heikko.”

Psykopatiaa popularisoiville kirjoille ja -artikkeleille on kysyntää. On houkuttelevaa tehdä pahuudesta lääketieteellinen diagnoosi. Silloin on helppo kuvitella, että pahuus on järjellä rajattavissa, ja meissä itsessämme, terveissä ihmisissä, ei sitä ole.

Siksi kai itsekin lähdimme tekemään aiheesta juttua.

 

Artikkelimme piti alunperin tutkia ihmisen pahoja tekoja juurta jaksaen. Tiedättehän: kahdeksanvuotiaan Eerikan surma, Anders Breivik, teinityttöjä vankinaan pitänyt Ariel Castro. Miten sellainen on mahdollista? Ajattelimme, että neurobiologit ja kriminaalipsykologit voisivat kertoa meille, mikä saa jotkut ihmiset tekemään niin käsittämättömän kauheita asioita. Mitä inhimillinen pahuus on?

James Fallonia meidän piti haastatella asiantuntijana. Mutta kun otimme häneen yhteyden, juttu menikin sitten nopeasti sivuraiteelle. Päädyimme laukkakilpailuihin Norjaan. Oli kansallispäivä, norjalaiset olivat kansallispuvuissaan ja umpihumalassa. Kukaan ei halunnut puhua Breivikistä ja kaikki oli hieman absurdia. Lopulta itse kysymys alkoi vaikuttaa hassulta.

Kun Lauermalta kysyy, mitä pahuus on, hän vastaa vain: ”Tuhoavaa käyttäytymistä, jossa toisten ihmisten oikeuksia ei oteta huomioon.”

Se ei ole psykopaattien yksityisomaisuutta.

Sodissa enemmistö voi tempautua mukaan julmuuden kierteeseen. Silloin poikkeuksellisia ovat ne, jotka eivät siihen suostu.

”Heitä on ilmeisen vähän”, Lauerma sanoo. ”Eikä juuri kukaan voi tietää miten itse käyttäytyisi.”

 

Osta ja lue Pimeyden ydin – saat ohjeet täältä: longplay.fi/pimeyden-ydin/

Paljonko maailmassa on heteromiesten ystävyysporukoita, joissa on tapana aina silloin tällöin hyväillä yhden porukan jäsenen poikkeuksellisen suurta penistä? Minulla ei ole aavistustakaan. Aiheesta ei ole edes kattavaa akateemista tutkimusta.

Mutta ainakin yksi sellainen porukka on, Tanskassa. Voimme siis sanoa, että tuollainen  käyttäytyminen on mahdollista. Sellaista tapahtuu. Se on osa maailmaa. Siis osa sitä samaa maailmaa, jonka selittäminen ja kuvaaminen on yksi journalismille lasketuista perustehtävistä. Mutta ei, en ole koskaan nähnyt journalistista tuotetta, jossa kuvailtaisiin jotain noin yksityistä, melko yllättävää, mutta ei missään tapauksessa erityisen perverssiä tai kummallista harrastusta.

Paitsi nyt, kun olen lukenut tanskalaisen lehtiartikkelin, jonka on alun perin julkaissut digitaalinen Zetland-julkaisu. Zetland oli yksi esikuvien tapaisista, kun perustimme Long Play -julkaisuamme. Olemme sopineet yhteistyöstä, jonka yksi osa on tämä Mikkelin kikkeli, artikkeli, jonka käännätimme tanskasta suomeksi. Zetland julkaisee myöhemmin tänä vuonna LP:n ensimmäisen singlen, Hanna Nikkasen kirjoittaman Kaukovetoja.

Heteromiesten homososiaalisuutta laajalti pohtiva teksti sai miettimään, että seksi on yllättävän haastava laji raportoitavaksi. Siitä tietysti puhutaan ja kirjoitetaan paljon, mutta varsin vakiintuneilla tavoilla. Jopa naistenlehtien nimettömissä haastatteluissa haastateltavat käyttävät hyvin samantyyppisiä ilmaisuja seksistä ja seksuaalisuudesta. Teematkin ovat tuttuja: seksin puute, seksi parisuhteessa. Seksuaalisuus on kuitenkin moneen suuntaan kurkottava osa ihmisten psyykettä ja sosiaalista elämää, paljon muutakin kuin parisuhde- tai irtoseksiä. Vaikka nyt sitten sellaista miehekästä hiplailua kuin tällä tanskalaisella poikaporukalla.

Heidän elämästään lukeminen tuntui aluksi kummalliselta, vähän tirkistelyltä – tämä on jotenkin vähän liikaa! Mutta lopulta tirkistely tuntui jopa juhlalliselta: Tämähän on hienoa journalismia! Tämä, jossa kuvataan maailmaa harmailta alueilta, jotka eivät yleensä mahdu journalismin käytäntöihin tai valmiiksi muotoiltuihin kolmen kysymyksen palstoihin.

Nyt ymmärrän taas vähän enemmän elämän moninaisuudesta – ehkä minusta tulee jopa suvaitsevaisempi. Tai ehkä joku lukija voi huokaista, että huh, eivät minun ajatukseni niin kummallisia olekaan.

Ja kyllä: jutun luettuani haluaisin nähdä Mikkelin kikkelin. Ja kyllä, haluaisin koskea siihen. Uskallan sanoa näin, koska kyllähän tällaisia haluja on miehillä maailmalla paljonkin, se on ihan tavallista eikä yhtään epäheteromaista, ei se nyt niin kummallista ole.

Olen lukenut aiheesta lehtijutunkin.

Lue lisää ja osta juttu: longplay.fi/mikkelin-kikkeli/

Olen lähdössä lomalle, Pohjois-Karjalaan laiturin nokkaan istuskelemaan. Seitsemän vuotta sitten sain tietää, että mökkilaiturin eteen tulee kaivos. Siitä alkoi Malmivaaran kirjoittaminen.

Suuri joukko suomalaisia on saanut samankaltaisia uutisia, sillä Suomi on juuri nyt huippukiinnostava kohde kaivosyhtiöille. Suomen kartalla on Tanskan kokoinen alue, jolla on jonkinasteinen varaus malminetsintään tai kaivostoimintaan.

Se sopii Suomen valtiolle, jonka tavoitteena on saada mineraaleista talouden tukijalka. Siksi kaivoksen saa esteettä perustaa neitseellisen puhtaan järven alle. Kaivoslupia myöntävän Tukesin mukaan kaivos on mahdollista laittaa jopa Natura-alueelle, ellei se pilaa juuri niitä luontoarvoja, joita alueella on määrä suojella.

Uudessakaan kaivoslaissa maanomistajilla ja alueen asukkailla ei ole valtaa kaivoksen perustamiseen.

Käytännössä siitä määrää yksi asia. Se on raha. Siksi Malmivaara! kertoo myös rahasta.

Mineraalistrategiassa ja muissa viranomaisten tuottamissa suunnitelmissa puhutaan kestävästä kasvusta ja ympäristön huomioimisesta. Käytännössä se tarkoittaa uskoa tekniikan voimaan ja lupamääräysten kirjoittamista niin, että ympäristöön pääsisi mahdollisimman vähän liuenneita metalleja ja muuta haitallista.

Talvivaaran jättimäinen, ratkaisematon ongelmapesäke on kuitenkin pahanpäiväisesti horjuttanut luottamusta viranomaisten ymmärrykseen ja kaivosyritysten vastuuntuntoon.

Se harmittaa kaivosyrittäjiä, muun muassa Vesa-Jussi Penttilää, jota haastattelin Long Playn kesäkuun juttuun. Penttilä on suorasukainen geologi ja pitkän linjan kaivosmies, joka haki ja sai luvat kaivoksen perustamiseen mökkijärveni alle.

Kun tapasin Vesa-Jussi Penttilän kesäkuun alussa, hän halusi korjata yleistä käsitystä kaivosten ja viranomaisten suhteesta.

“Lehdistä saa sellaisen käsityksen kuin toiminnanharjoittajien ja lupaviranomaisten välillä olisi yleensä skismaa”, Penttilä sanoo. Hänen mukaansa näin ei ole. Kun asiat sujuvat, syntyy pikkuhiljaa luottamussuhde valvojan ja valvottavan välille.

Hituran kaivos, jota Penttilä ennen eläkkeelle jäämistään johti, on saanut Penttilän mukaan 40 vuotta tehdä ympäristöanalyysinsä itse. Jos pitoisuuksissa ilmenee ongelmia, kaivokselta soitetaan valvojille. Siinä sovitaan, tulevatko valvojat käymään vai ryhtyykö kaivos korjaaviin toimiin omin päin.

Niin kaunis asia kuin luottamus onkin, sitä saattaa olla liikaa. Sen turvin ongelmat voivat kasvaa massiiviseen mittaan, niin kuin on käynyt Talvivaarassa.

 

Lue koko juttu: longplay.fi/malmivaara

 

 

Kuulin ystävältä kummallisesta tapauksesta. Hänen lapsellaan oli niin sanottu “venekallo”. Osa kallon saumoista oli luutunut liian aikaisin yhteen, eivätkä aivot päässeet kasvamaan normaalisti. Poika oli varsin pitelemätön, välillä jopa holtiton. Poika joutui leikkaukseen, jonka oli tehnyt kokenut ja hiukan erikoinen kirurgi. Tämä oli puhunut maya-intiaaneista ja heidän tavastaan muotoilla vauvojen kalloja.

Oli pakko soittaa kirurgille, joka on nimeltään Jyri Hukki. Lopulta hän otti mukaansa kalloleikkaukseen. Hukki kertoi samalla tarinansa ja sekä käytännön havaintonsa, joihin ei aluksi Suomessa uskottu, mutta joita maailmalla tehtävä tutkimus alkoi pikkuhiljaa tukea. Löytyi lisää perheitä, joilla oli samoja kokemuksia kuin ystävälläni. Kallon poikkeava muoto voi todella vaikuttaa ihmiseen ikävällä tavalla – mutta sen voi myös korjata. Se aiheuttaa maallikon mielikuvituksessa tietenkin villejä spekulaatioita: kun kerran kaikkia kallon muotovirheitä ei havaita, voisiko vankiloissa lojua ihmisiä, joiden kohtalo olisi voinut olla aivan toinen? Ehkä. Ongelma on, että kallojen ja aivojen yhteistoiminnasta – ylipäänsä aivojen toiminnasta – tiedetään hämmästyttävän vähän. Jyri Hukki on kuitenkin avannut yhden tutkintalinjan, joka on äärimmäisen kiinnostava.

Henna Aaltosen kuvasarja kalloleikkauksesta vie hätkähdyttävään maailmaan. Katso kuvat, osta teksti!

[kalloleikkaus_grid ids=”1162,1163,1164,1165,1166,1167,1168,1169,1170,1171″]