Miten pahaksi tullaan?

Long Playn uudessa jutussa Pimeyden ydin tapaamme neurobiologi James Fallonin, ammattimaisen psykopaatin.

Fallonilla on omien sanojensa mukaan psykopaatin aivot, väkivaltarikollisen geenit ja todella kamala luonne. Hän on kuitenkin elänyt kivan elämän läheisten keskellä.

Onko hänen tarinansa alkuunkaan uskottava?

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, THL:n tutkimusprofessori ja Suomen virallinen pahuuden asiantuntija Hannu Lauerma nyökkäilee.

”Niin, tietty biologinen konstituutio ei ole kohtalo, koska noin puolet ihmisen asosiaalisesta käyttäytymisestä määräytyy kasvuympäristön puolesta.”

Mutta kertoisiko psykopaatti olevansa psykopaatti?

”Ehkä näin: Miksipä ei kertoisi. Se voi tuoda rahaa ja mainetta. Hänellä on kuulemani perusteella suuri rooli julkisena psykopaattina. Hän voi toteuttaa suurellista minäänsä ja saada taloudellista etua. Ei se ole keltään pois.”

 

Lauerma tuntee psykopaatit. Hänen arvioitavakseen tulevat tätä nykyä kaikki Suomen elinkautisvangit, jotka halajavat vapauteen. Niin on ollut siitä asti, kun juuri vankilasta vapautunut mies tappoi kolme ihmistä Porvoossa McDonald’sin edessä kesällä 2010.

Lausunnoissaan Lauerma arvioi väkivaltaisen käytöksen uusimisen todennäköisyyttä. Hänen kohtaamissaan ihmisissä psykopaatteja on paljon: henkirikollisista kolmannes, kaikista vangeista 17 prosenttia.

Millaista heidän kanssaan on keskustella?

”Psykopaatti saattaa vaikuttaa alkuun tosi mukavalta tyypiltä. Jossain vaiheessa sitten tajuaa, että hän pystyy väistelemään ja ohjailemaan keskustelua hyvin manipulatiivisesti. Siitä saattaa tulla aika epätodellinen olo, ja huomaa ihmettelevänsä, mikä tässä tarinassa oikein on totta.”

 

Psykopatia-termi on kärsinyt inflaatiosta. Sitä käytetään leimakirveenä. Oikeastaan suurin osa psykopatiaa käsittelevästä populaarista kirjallisuudestakin vaikuttaa jotenkin oudon mustavalkoiselta. Vai mitä pitäisi ajatella vaikkapa eri puolilla maailmaa käytettävän psykopaattitestin isän Robert Haren kirjan nimestä Snakes in Suits?

Nimi vihjaa, että psykopaatit eivät ole ihmisiä lainkaan. Sellainen suhtautuminen muihin vaikuttaa melkein, no, psykopaattiselta.

”Olen ihmetellyt samaa”, Lauerma sanoo. ”Popularisoivat psykokirjat ovat aika köykäisiä. Sopii olettaa, että millään lailla merkityksetöntä ei ole se, että ikääntyneiden emeritusproffien sosiaaliturva on muuten Yhdysvalloissa aika heikko.”

Psykopatiaa popularisoiville kirjoille ja -artikkeleille on kysyntää. On houkuttelevaa tehdä pahuudesta lääketieteellinen diagnoosi. Silloin on helppo kuvitella, että pahuus on järjellä rajattavissa, ja meissä itsessämme, terveissä ihmisissä, ei sitä ole.

Siksi kai itsekin lähdimme tekemään aiheesta juttua.

 

Artikkelimme piti alunperin tutkia ihmisen pahoja tekoja juurta jaksaen. Tiedättehän: kahdeksanvuotiaan Eerikan surma, Anders Breivik, teinityttöjä vankinaan pitänyt Ariel Castro. Miten sellainen on mahdollista? Ajattelimme, että neurobiologit ja kriminaalipsykologit voisivat kertoa meille, mikä saa jotkut ihmiset tekemään niin käsittämättömän kauheita asioita. Mitä inhimillinen pahuus on?

James Fallonia meidän piti haastatella asiantuntijana. Mutta kun otimme häneen yhteyden, juttu menikin sitten nopeasti sivuraiteelle. Päädyimme laukkakilpailuihin Norjaan. Oli kansallispäivä, norjalaiset olivat kansallispuvuissaan ja umpihumalassa. Kukaan ei halunnut puhua Breivikistä ja kaikki oli hieman absurdia. Lopulta itse kysymys alkoi vaikuttaa hassulta.

Kun Lauermalta kysyy, mitä pahuus on, hän vastaa vain: ”Tuhoavaa käyttäytymistä, jossa toisten ihmisten oikeuksia ei oteta huomioon.”

Se ei ole psykopaattien yksityisomaisuutta.

Sodissa enemmistö voi tempautua mukaan julmuuden kierteeseen. Silloin poikkeuksellisia ovat ne, jotka eivät siihen suostu.

”Heitä on ilmeisen vähän”, Lauerma sanoo. ”Eikä juuri kukaan voi tietää miten itse käyttäytyisi.”

 

Osta ja lue Pimeyden ydin – saat ohjeet täältä: longplay.fi/pimeyden-ydin/

Long Play esittää: Suomen ensimmäinen elävä aikakauslehti

Hyvät journalismin ystävät!

Long Play järjestää keskiviikkona 2. lokakuuta Lehti puhuu -iltaman, jossa aikakauslehti herää eloon. Suomen ensimmäinen live-aikakauslehti avaa kantensa Lavaklubilla, Kansallisteatterin kellarissa.

Lehti puhuu -iltamassa ovat mukana myös Image ja Teos, joiden kanssa Long Play järjestää syksyn aikana yleisötapahtumia journalismia ja kirjallisuutta koskevista aiheista.

Live-aikakauslehti on kuten paperiset esikuvansa. Se puhuu aidosti kohderyhmälleen: juuri sinulle. Tule kuulemaan julkkiksen kolumni, näkemään ilmiöjuttu toimittajan kaverin bisneksestä, hiljentymään kirjailijan henkilökuvan äärelle ja kokemaan mediakriittinen pakina! Katso kuvat!

Lehti puhuu Lavaklubilla keskiviikkona 2.10. klo 18 alkaen. Ohjelma alkaa klo 19. Loppuillan musiikkiviihdykkeestä vastaavat Long Playn omat deejiit.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

PS: Saman päivän aamuna ilmestyy seuraava sinkkumme. Sen ovat kirjoittaneet Hanna Nikkanen ja Anu Silfverberg.

Pojat ja peniskateus

Paljonko maailmassa on heteromiesten ystävyysporukoita, joissa on tapana aina silloin tällöin hyväillä yhden porukan jäsenen poikkeuksellisen suurta penistä? Minulla ei ole aavistustakaan. Aiheesta ei ole edes kattavaa akateemista tutkimusta.

Mutta ainakin yksi sellainen porukka on, Tanskassa. Voimme siis sanoa, että tuollainen  käyttäytyminen on mahdollista. Sellaista tapahtuu. Se on osa maailmaa. Siis osa sitä samaa maailmaa, jonka selittäminen ja kuvaaminen on yksi journalismille lasketuista perustehtävistä. Mutta ei, en ole koskaan nähnyt journalistista tuotetta, jossa kuvailtaisiin jotain noin yksityistä, melko yllättävää, mutta ei missään tapauksessa erityisen perverssiä tai kummallista harrastusta.

Paitsi nyt, kun olen lukenut tanskalaisen lehtiartikkelin, jonka on alun perin julkaissut digitaalinen Zetland-julkaisu. Zetland oli yksi esikuvien tapaisista, kun perustimme Long Play -julkaisuamme. Olemme sopineet yhteistyöstä, jonka yksi osa on tämä Mikkelin kikkeli, artikkeli, jonka käännätimme tanskasta suomeksi. Zetland julkaisee myöhemmin tänä vuonna LP:n ensimmäisen singlen, Hanna Nikkasen kirjoittaman Kaukovetoja.

Heteromiesten homososiaalisuutta laajalti pohtiva teksti sai miettimään, että seksi on yllättävän haastava laji raportoitavaksi. Siitä tietysti puhutaan ja kirjoitetaan paljon, mutta varsin vakiintuneilla tavoilla. Jopa naistenlehtien nimettömissä haastatteluissa haastateltavat käyttävät hyvin samantyyppisiä ilmaisuja seksistä ja seksuaalisuudesta. Teematkin ovat tuttuja: seksin puute, seksi parisuhteessa. Seksuaalisuus on kuitenkin moneen suuntaan kurkottava osa ihmisten psyykettä ja sosiaalista elämää, paljon muutakin kuin parisuhde- tai irtoseksiä. Vaikka nyt sitten sellaista miehekästä hiplailua kuin tällä tanskalaisella poikaporukalla.

Heidän elämästään lukeminen tuntui aluksi kummalliselta, vähän tirkistelyltä – tämä on jotenkin vähän liikaa! Mutta lopulta tirkistely tuntui jopa juhlalliselta: Tämähän on hienoa journalismia! Tämä, jossa kuvataan maailmaa harmailta alueilta, jotka eivät yleensä mahdu journalismin käytäntöihin tai valmiiksi muotoiltuihin kolmen kysymyksen palstoihin.

Nyt ymmärrän taas vähän enemmän elämän moninaisuudesta – ehkä minusta tulee jopa suvaitsevaisempi. Tai ehkä joku lukija voi huokaista, että huh, eivät minun ajatukseni niin kummallisia olekaan.

Ja kyllä: jutun luettuani haluaisin nähdä Mikkelin kikkelin. Ja kyllä, haluaisin koskea siihen. Uskallan sanoa näin, koska kyllähän tällaisia haluja on miehillä maailmalla paljonkin, se on ihan tavallista eikä yhtään epäheteromaista, ei se nyt niin kummallista ole.

Olen lukenut aiheesta lehtijutunkin.

Lue lisää ja osta juttu: longplay.fi/mikkelin-kikkeli/

Kaivosten luvattu maa

Olen lähdössä lomalle, Pohjois-Karjalaan laiturin nokkaan istuskelemaan. Seitsemän vuotta sitten sain tietää, että mökkilaiturin eteen tulee kaivos. Siitä alkoi Malmivaaran kirjoittaminen.

Suuri joukko suomalaisia on saanut samankaltaisia uutisia, sillä Suomi on juuri nyt huippukiinnostava kohde kaivosyhtiöille. Suomen kartalla on Tanskan kokoinen alue, jolla on jonkinasteinen varaus malminetsintään tai kaivostoimintaan.

Se sopii Suomen valtiolle, jonka tavoitteena on saada mineraaleista talouden tukijalka. Siksi kaivoksen saa esteettä perustaa neitseellisen puhtaan järven alle. Kaivoslupia myöntävän Tukesin mukaan kaivos on mahdollista laittaa jopa Natura-alueelle, ellei se pilaa juuri niitä luontoarvoja, joita alueella on määrä suojella.

Uudessakaan kaivoslaissa maanomistajilla ja alueen asukkailla ei ole valtaa kaivoksen perustamiseen.

Käytännössä siitä määrää yksi asia. Se on raha. Siksi Malmivaara! kertoo myös rahasta.

Mineraalistrategiassa ja muissa viranomaisten tuottamissa suunnitelmissa puhutaan kestävästä kasvusta ja ympäristön huomioimisesta. Käytännössä se tarkoittaa uskoa tekniikan voimaan ja lupamääräysten kirjoittamista niin, että ympäristöön pääsisi mahdollisimman vähän liuenneita metalleja ja muuta haitallista.

Talvivaaran jättimäinen, ratkaisematon ongelmapesäke on kuitenkin pahanpäiväisesti horjuttanut luottamusta viranomaisten ymmärrykseen ja kaivosyritysten vastuuntuntoon.

Se harmittaa kaivosyrittäjiä, muun muassa Vesa-Jussi Penttilää, jota haastattelin Long Playn kesäkuun juttuun. Penttilä on suorasukainen geologi ja pitkän linjan kaivosmies, joka haki ja sai luvat kaivoksen perustamiseen mökkijärveni alle.

Kun tapasin Vesa-Jussi Penttilän kesäkuun alussa, hän halusi korjata yleistä käsitystä kaivosten ja viranomaisten suhteesta.

“Lehdistä saa sellaisen käsityksen kuin toiminnanharjoittajien ja lupaviranomaisten välillä olisi yleensä skismaa”, Penttilä sanoo. Hänen mukaansa näin ei ole. Kun asiat sujuvat, syntyy pikkuhiljaa luottamussuhde valvojan ja valvottavan välille.

Hituran kaivos, jota Penttilä ennen eläkkeelle jäämistään johti, on saanut Penttilän mukaan 40 vuotta tehdä ympäristöanalyysinsä itse. Jos pitoisuuksissa ilmenee ongelmia, kaivokselta soitetaan valvojille. Siinä sovitaan, tulevatko valvojat käymään vai ryhtyykö kaivos korjaaviin toimiin omin päin.

Niin kaunis asia kuin luottamus onkin, sitä saattaa olla liikaa. Sen turvin ongelmat voivat kasvaa massiiviseen mittaan, niin kuin on käynyt Talvivaarassa.

 

Lue koko juttu: longplay.fi/malmivaara

 

 

Leikkirikos

”On meillä oikeitakin rikoksia selvitettävänä”, sanoi ylivieskalainen rikosylikomisario Ilkka Piispanen, kun tiedustelin häneltä viime marraskuussa, miten Magneettimedia-lehteen kohdistuva esitutkinta on edistynyt. Silloin paikallispoliisi oli vasta kuulustelemassa lehden julkaisijaa Juha Kärkkäistä.
Nyt apulaisvaltakunnansyyttäjä on nostanut syytteen Magneettimedia-lehdessä ja -verkkosivulla julkaistujen kirjoitusten takia. Rikosnimike on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Apulaisvaltakunnansyyttäjän käsityksen mukaan julkaistuissa kirjoituksissa solvataan ja panetellaan juutalaisia kansanryhmänä. Yhtiötä vastaan on myös nostettu kuusinumeroinen yhteisösakkovaatimus.
Tapauksen käsittely venyi keväällä sen takia, että valtakunnansyyttäjä pyysi poliisia selvittämään tuoreempia Magneettimedian juttuja. Lisätutkinnan vuoksi syytteessä on viime vuonna julkaistujen kahden tekstin lisäksi myös viime helmikuussa julkaistu Siionin viisaitten pöytäkirjat -teksti. Kaikki kolme tekstiä löytyivät Magneettimedian verkkosivuilta yhä syytteen julkistamisen jälkeen torstaina iltapäivällä.
Lakipykälän mukaan korkein rangaistus kiihottamisesta kansanryhmää vastaan voi olla kaksi vuotta vankeutta.
Juttujen julkaisuhetkellä Magneettimedian vastuullisena julkaisijana toimi Juha Kärkkäinen, tavaratalo J. Kärkkäisen toimitusjohtaja. Long Playn maaliskuussa ilmestyneessä jutussa Totuuksien tavaratalo kerrotaan, miten Kärkkäinen nousi torien helppoheikistä tavarataloketjun johtoon. Jutussa kerrotaan myös, miksi hän alkoi julkaista Magneettimedia-lehteä, joka sisältää juutalaisvastaisten tekstien lisäksi paljon muuta kyseenalaista materiaalia.
Kärkkäinen on esitutkinnassa kieltänyt syyllistyneensä rikokseen. Kärkkäisen entiset alaiset kertovat Totuuksien tavaratalo -jutussa, että Kärkkäisen julkaisemat antisemitistiset jutut edustavat hänen arvomaailmaansa. Long Play ei tavoittanut Juha Kärkkäistä kommentoimaan syytettä.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on vakava rikosnimike. Silti paikallispoliisi ei marraskuussa pitänyt siihen syyllistymistä ”oikeana rikoksena”. Miksi?
Yksi selitys saattaa löytyä Juha Kärkkäisen asemasta. Hänellä on Ylivieskassa paljon valtaa. Hänen tavaratalonsa on suuri alueellinen työllistäjä. Monet pitävät häntä Ylivieskan elinkeinoelämän pelastajana. Ilmeisesti siinä eivät muutamat juutalaisten solvaukset paina.

 

Lue lisää Magneettimediasta ja sen levittämistä salaliittoteorioista: longplay.fi/totuuksien_tavaratalo/

Totuuksien tavaratalo on toistaiseksi laajin ja perusteellisin aihetta käsittelevä artikkeli.

Kallon mitalla

Kuulin ystävältä kummallisesta tapauksesta. Hänen lapsellaan oli niin sanottu “venekallo”. Osa kallon saumoista oli luutunut liian aikaisin yhteen, eivätkä aivot päässeet kasvamaan normaalisti. Poika oli varsin pitelemätön, välillä jopa holtiton. Poika joutui leikkaukseen, jonka oli tehnyt kokenut ja hiukan erikoinen kirurgi. Tämä oli puhunut maya-intiaaneista ja heidän tavastaan muotoilla vauvojen kalloja.

Oli pakko soittaa kirurgille, joka on nimeltään Jyri Hukki. Lopulta hän otti mukaansa kalloleikkaukseen. Hukki kertoi samalla tarinansa ja sekä käytännön havaintonsa, joihin ei aluksi Suomessa uskottu, mutta joita maailmalla tehtävä tutkimus alkoi pikkuhiljaa tukea. Löytyi lisää perheitä, joilla oli samoja kokemuksia kuin ystävälläni. Kallon poikkeava muoto voi todella vaikuttaa ihmiseen ikävällä tavalla – mutta sen voi myös korjata. Se aiheuttaa maallikon mielikuvituksessa tietenkin villejä spekulaatioita: kun kerran kaikkia kallon muotovirheitä ei havaita, voisiko vankiloissa lojua ihmisiä, joiden kohtalo olisi voinut olla aivan toinen? Ehkä. Ongelma on, että kallojen ja aivojen yhteistoiminnasta – ylipäänsä aivojen toiminnasta – tiedetään hämmästyttävän vähän. Jyri Hukki on kuitenkin avannut yhden tutkintalinjan, joka on äärimmäisen kiinnostava.

Henna Aaltosen kuvasarja kalloleikkauksesta vie hätkähdyttävään maailmaan. Katso kuvat, osta teksti!

[kalloleikkaus_grid ids=”1162,1163,1164,1165,1166,1167,1168,1169,1170,1171″]

Miksi pitkä journalismi kukoistaa verkossa

Tämä teksti on julkaistu myös Uutisraivaaja-kilpailun blogissa. Long Play on yksi Uutisraivaajan viidestä finalistista.

Ei ole kovin kauan siitä, kun verkkotoimittajia opetettiin pitämään juttunsa yhden ruudunmitan pituisena. Ihmiset eivät kuulemma jaksaisi skrollata sivua alaspäin.

Nyt pitkä ja perusteellinen verkkojournalismi on yhtäkkiä trendikästä. Muodin edelläkävijöihin kuuluvat omaa tuotantoaan julkaisevat Byliner ja The Atavist sekä aikakauslehdissä vuosien varrella julkaistuja lukujuttuja suosittelevat Longform.org ja Longreads. Kuten trendit usein, tämäkin on lähtöisin Yhdysvalloista.

Olen listannut neljä syytä pitkän journalismin (longformille ei ole toistaiseksi keksitty hyvää suomennosta) nousulle:

1. Se ei koskaan ollut out. Kustantajilla vain oli virheellinen käsitys verkosta paperia viihteellisempänä mediana, josta lukijat haluavat vain nopeaa ja lyhyttä. Se oli lukijoiden aliarviointia.

Pelkkien klikkausten laskeminen on vanhanaikaista. Se ei kerro juurikaan siitä, mitä käyttäjät todella haluavat. Nykyään käytössä on monipuolisempaa analytiikkaa, joka näyttää, miten kauan lukija viihtyy jutun parissa ja miten hyvin hän sen lukee. Forbesin Lewis DVorkin osoittaa, että pitkien juttujen verkkosuosio on tullut yllätyksenä lähinnä kustantajille. Lukijat ovat aina halunneet sekä nopeita uutisia että syvällistä analyysia.

Moni tunnettu aikakauslehti – kuten The Atlantic, New Yorker tai Vanity Fair – julkaisee nykyään paljon pitkiä artikkeleita myös verkossa. Ne ovat usein luetuinta sisältöä myös New York Timesin ja Suomen Kuvalehden sivuilla.

2. Luku- ja tablettilaitteiden yleistyminen. Uudet kevyet ja helppokäyttöiset laitteet ovat kuin tehtyjä pitkän journalismin lukemiseen. Olemme päätelleet, että lukukokemuksesta on hyvä tehdä rauhallinen ja häiriötön: kun lukija on jo maksanut jutusta ja ladannut sen, hän ei tarvitse hyperlinkkien viidakkoa, tekstinostoja, pikkukuvia tai vilkkuvaloja jatkaakseen lukemista.

Itse luen tabletilta Longform.orgin keräämiä juttuja, New York Timesin pitkiä viikonloppujuttuja ja Long Playn kaltaisten single-julkaisijoiden artikkeleita.

3. Hyvien juttujen suosittelu sosiaalisessa mediassa. Lukija ei juurikaan välitä siitä, minkä julkaisun sivuilla hyvä artikkeli on. Hän seuraa kiinnostavaa linkkiä ja lukee, jakaa sen eteenpäin ja keskustelee sisällöstä valitsemallaan foorumilla. Yhä useammin keskustelut käydään Facebookissa ja Twitterissä julkaisun omien sivujen sijaan. Muun muassa tästä syystä Long Playlla ei ole sivuillaan omaa keskustelupalstaa.

4. Ajansiirto-applikaatiot. Read it Later, Instapaper ja muut vastaavat palvelut ovat sovelluksia, joilla kiinnostavan artikkelin voi säästää myöhemmäksi ja lukea vaikka junamatkalla.

Kuten edellä mainitut Byliner ja Atavist, Long Play julkaisee yhden pitkän jutun eli singlen kuussa. Keskitymme tutkivaan journalismiin ja reportaaseihin, mutta emme sulje muita tyylilajeja tai tekotapoja pois. Jutun pituus ei ole itseisarvo, vaan tarinan pitää kantaa koko mittansa verran.

Single, eli meidän tapauksessamme noin 40 000–100 000 merkin mittainen juttu, on uusi journalistinen genre: sen voi nähdä joko todella pitkänä lehtijuttuna tai varsin lyhyenä kirjana. Sinkku antaa mahdollisuuden rauhalliseen kerrontaan ja perusteelliseen taustoittamiseen.

Puhumme myös hitaasta journalismista. Se tarkoittaa tapaa, jolla lähestymme aiheitamme. Yhtä LP:n juttua tehdään vähintään viikkoja, useimmiten kuukausia ja joissain tapauksissa vuosia.

Etsimme aiheita ja näkökulmia sieltä, missä ne eivät ole aivan ilmeisiä ja kaikille tyrkyllä. Joskus palaamme aiheeseen, joka on jäänyt päivittäismedian käsittelyssä kesken. Pekka Himasen tutkimushanke on tästä hyvä esimerkki. Talouselämä uutisoi jo viime vuoden elokuussa, ettei hanketta kilpailutettu, mutta lehdistö jätti aiheen tarkemman tarkastelun väliin. Kun lähdimme kaivelemaan, mielessämme olivat ainakin seuraavat kysymykset: Miksi juuri Pekka Himaselta tilataan toistuvasti valtiollisia tulevaisuusselvityksiä? Millä ansioilla Himanen on päässyt tähän asemaan? Kuka on Pekka Himanen?

Himasen etiikan ja sen jälkeen tehtyjen jatkojuttujen pohjalta käytiin vilkasta keskustelua parin kuukauden ajan. Pääministeri Jyrki Katainen joutui selvittämään toimintaansa perustuslakivaliokunnalle. Aihe noussee uudelleen pintaan, kun hallituksen tulevaisuusselontekoa käsitellään eduskunnassa ja kun Himanen työryhmineen julkaisee lopullisen tutkimuksensa.

Suurin osa LP:n jutuista tuskin nousee valtakunnalliseksi puheenaiheeksi. Emme metsästä skandaaleja, emmekä halua tehdä aihevalintojamme jutun myyvyyden kannalta. Satunnaiset bestsellerit auttavat meitä julkaisemaan myös niitä juttuja, jotka herättävät vähemmän keskustelua, mutta ovat tärkeitä – kuten ihmiskauppa Suomessa.

Long Play on kokeilu, jolla etsitään uutta rahoitusmuotoa journalismin lajeista kalleimmille: tutkivalle journalismille ja muulle paljon toimittajan aikaa vievälle työlle. Kutsumme malliamme suoraksi lukijarahoitukseksi.

Suomesta näyttää onneksi löytyvän ihmisiä, jotka haluavat tukea laatujournalismin tuotantoa kahvikupin hinnalla kuussa. Toivottavasti vielä useampi heistä löytää meidät.

 

Näkymättömät

Hien tuli 21-vuotiaana Vietnamista Suomeen, koska halusi ansaita rahaa. Sen sijaan hänet pakotettiin työskentelemään serkkunsa kynsistudiossa vuoden ilman palkkaa. Serkkuni, ihmiskauppias kertoo hänen tarinansa.

Tyypillinen ihmiskaupan uhri on tullut Suomeen Kaakkois-Aasiasta, oleskelee maassa laillisesti ja tekee pakkotyötä, ainakin kun ihmiskauppaa tarkastelee tilastoista. Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään hyväksytyistä kaksi kolmasosaa on työperäisen ihmiskaupan uhreja. Loput ovat myyneet seksipalveluita.

Auttamisjärjestelmässä on tällä hetkellä yli sata uhria. Vähemmistövaltuutettu arvioi, että uhreja on huomattavasti enemmän. Heitä ei vain tunnisteta. Etenkin seksityöhön pakotetut naiset jäävät katveeseen. Osa käännytetään rajalla, koska heidän epäillään tulevan Suomeen myymään seksiä. Osa on ylittänyt valtionrajan, mutta poliisi ei epäile ihmiskauppaa.

Aina tunnistaminenkaan ei riitä. Uhreja häädetään maasta, vaikka Maahanmuuttovirasto pitäisi heitä ihmiskaupan uhreina. He eivät mahdu uhreille tarkoitetun oleskeluluvan tiukkoihin kriteereihin tai heidät palautetaan Dublin-säännösten takia toiseen EU-maahan.

Hienin tarina on poikkeuksellinen. Hänet tunnistettiin ihmiskaupan uhriksi, kun hän kertoi neuvolassa, ettei hänelle makseta palkkaa. Tarinasta tuli suomalaista oikeushistoriaa, kun työnantajat tuomittiin vankeuteen ihmiskaupasta. Ennen kynsistudion tapausta syytteet työperäisestä ihmiskaupasta olivat kaatuneet oikeudessa.

Uhrien tunnistamista helpottaisi selkeä lainsäädäntö. Ylitarkastaja Venla Roth Vähemmistövaltuutetun toimistosta vaatii Suomeen pikaisesti lakia, johon on kirjattu, kuka on vastuussa uhrien tunnistamisesta ja ohjaamisesta auttamisjärjestelmään ja millaisia palveluita uhreille tarjotaan. Hyväksikäytetyt tarvitsevat puolelleen vahvan lain. Hajanaiset säädökset ja ohjeistukset eivät Rothin mukaan riitä.

Ihmiskauppalakia on sorvattu viime vuoden helmikuusta lähtien. Työtahti tuskastutti kansallisen ihmiskaupparaportoijan, joka marssi ulos sisäasiainministeriön työryhmästä huhtikuun puolessavälissä. Ihmiskaupparaportoijana toimiva vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kuvasi sen työskentelyä aikaa vieväksi ja hahmottomaksi.

Työryhmällä on ensi vuoden syksyyn asti aikaa muovailla hahmottomasta pilkuntarkkaa lakitekstiä. Silloin lakiesitys pitäisi esitellä eduskunnalle.

Paula Sallinen

Lue juttu Serkkuni, ihmiskauppias – ohjeet täältä: longplay.fi/serkkuni_ihmiskauppias/

 

Terveisiä Illuminatista

Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta.

Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä.

Pian kolmikon artikkelin kohteena olleet salaliittoteoreetikot alkoivat kehitellä teorioita siitä, millaisia viheliäisiä salattuja aikomuksia tutkimuksen taustalla on. Tutkijoita syytettiin Australian hallituksen ja globaalin ilmastosalaliiton sätkynukeiksi. Heidän epäiltiin ansaitsevan miljoonia dollareita akateemisella uutisblogillaan. Verkkokirjoittajien yhteisö esitti laajenevien teorioidensa tueksi heppoisia tai tyystin keksittyjä perusteita, jotka somasti toistivat tutkijoiden artikkelissaan esittämää salaliittoteorian anatomiaa.

Syntyi ikiliikkuja. Tutkimus internetin salaliittoteorioiden muodostumisesta johti siis salaliittoteoriaan, joka käsitteli salaliittoteoriatutkijoita. Seuraavaksi tutkijat tutkivat tätä toisen asteen salaliittoteoriaa, mihin salaliittoteoreetikot puolestaan vastasivat uusilla teorioilla – ad infinitum.

Viime kuussa Long Play julkaisi Ilkka Pernun jutun Totuuksien tavaratalo, joka käsitteli laajalevikkistä salaliittoteorioihin ja juutalaisvastaisuuteen erikoistunutta Magneettimedia-lehteä. Meille kävi kuin australialaistutkijoille. Kun kirjoitimme salaliittoteorioista, meidät tempaistiin mukaan salaliittoteoriaan.

1. Long Play on Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäisen hanke, jonka tavoite on kaataa Suomen orastava oppositio.

2. Long Play väittää olevansa Suomen ainoa vaihtoehtomedia, mutta oikeasti sitä rahoittaa Illuminati ja/tai Bilderberg-ryhmä.

3. Uutisraivaaja-innovaatiokilpailu on fiksattu. Sen ainoa tarkoitus on kanavoida rahaa Long Playlle.

4. Long Playn verkko-osoitteen rekisteröintitiedot johtavat SanomaWSOY:n toimistoon.

5. Long Play tuottaa tekijöilleen valtavasti rahaa.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että yksikään ylläolevista väitteistä ei pidä paikkaansa.

Keskusteleminen salaliittoteoreetikon kanssa on eriskummallinen kokemus, kun on itse teorian kohteena. Silloin aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. ”Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?

Osa meihin yhteyttä ottaneista ihmisistä oli sekaisin, harhaisia, aggressiivisia. Moni tuntui perustavan maailmankuvansa kaikennielevään juutalaisvihaan. Toisaalta toisten kanssa syntyi keskusteluyhteys, ja he vaikuttivat ihmisiltä, joiden kanssa voisin istua samaan baaripöytään olemaan sopuisasti eri mieltä.

Tässä peliin tulevat australialaistutkijoiden havainnot. Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia.

Se on yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea.

Silloin Siionin viisaat, prinsessa Dianan kuolema, koulusurmat, lintuinfluenssa, tappajameteoriitit, ilmastonmuutos, amalgaamipaikat, Syyrian sota ja Long Play päätyvät osaksi samaa yleisteoriaa siitä, mikä maailmassa on vialla.

Mitä on avoimuus?

Säätytalolla nähtiin perjantaina absurdi näytelmä. Sen päähenkilö Pekka Himanen pysyi viileänä, vaikka valokuvaajien moottoriperät nakuttivat lähietäisyydellä. Himanen istui, valtioneuvoston viestintäjohtaja Kari Mokko seisoi. Välillä hän korjasi Himasen puheita ja teki täydennyksiä. (HS:n mukaan moinen on epätavallista.)
Himanen ei sanonut mitään yllättävää, mutta yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Hän korosti, ettei hänellä ole mitään salattavaa ja että hankkeessa on koko ajan toimittu avoimesti.
Avoimesti? Joku voisi kuvitella, että Kestävän kasvun malli -hanke on tutkimusprojekteista suljetuimpia. Sen tilausprosessin eri vaiheet on pitänyt selvittää usean toimittajan voimin. Sen tutkijat, Himanen mukaan lukien, eivät ole osallistuneet hankkeesta käytävään julkiseen keskusteluun. Sen rahoituksesta on päätetty hissukseen kulisseissa sen sijaan, että hanke altistettaisiin avoimelle kilpailulle parhaista ideoista. Sen hankesuunnitelmasta eivät käy ilmi edes tutkimuskysymykset ja siten se, mitä uutta tutkimusta ryhmä on tuottamassa. Sen väliraportti Sininen kirja ei sisällä uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta, vaan se kokoaa jo tehtyä tutkimusta. (Himanen ja Castells ovat pyörittäneet hyvin samansisältöisiä tutkimusprojekteja jo yli kymmenen vuoden ajan. Niissä keskeistä on ”Suomen mallin” vertaaminen esimerkiksi Piilaaksoon ja Singaporeen.)
Entä miten hankkeen lopputuote hyödyttää Suomen hallituksen tulevaisuusselontekoa, kun se ilmestyy vasta, kun selonteko on jo valmistunut?
Kysyin Säätytalolla Himaselta avoimuudesta ja erityisesti siitä, mikseivät hänen työryhmänsä tutkijat suostu kertomaan tutkimustyöstään. Olen yrittänyt tavoittaa heitä kaikkia, tuloksetta. (Viime viikolla pääministeri Katainen ihmetteli Hjallis Harkimon tv-ohjelmassa, miksei kukaan kysy mitään tutkimusryhmän jäseniltä.)
Himasen vastaus oli, etteivät tutkijat kommentoi keskeneräistä työtä. Hän lisäsi, että he olivat paikalla, kun Säätytalossa pidettiin Sinisen kirjan julkistustilaisuus. Tuolloin lehdistötilaisuuteen vaivautui Himasen mukaan ”ehkä viisi toimittajaa”.
Työryhmä ei tosin ollut lehdistötilaisuudessa, vaikkakin itse tilaisuudessa he olivat paikalla ja osa heistä piti puheen. Me olimme sopineet Himasen ja Manuel Castellsin kanssa tapaamisen seuraavalle päivälle. Castells ei tullut paikalle, ja kieltäytyi sittemmin haastattelusta. Muun työryhmän puhehaluttomuutta emme tuolloin osanneet aavistaa – onhan normaalia, että tutkijat osallistuvat julkiseen keskusteluun verorahoilla tehdystä tutkimuksesta.
Perjantaina Helsingin Sanomien Saska Saarikoski kysyi, olisiko hankkeessa voinut jossakin kohdassa toimia toisin, jotta arvostelu olisi vältetty. Himasen mukaan ei – hän on ollut koko ajan ”täysin avoin”.

Siinä Himanen on oikeassa, ettei hän ole itse tilannut itseltään tutkimushanketta 700 000 eurolla. Prosessia koskevat kysymykset tulee ohjata Kataiselle ja rahoittajille.