Kallon mitalla

Kuulin ystävältä kummallisesta tapauksesta. Hänen lapsellaan oli niin sanottu “venekallo”. Osa kallon saumoista oli luutunut liian aikaisin yhteen, eivätkä aivot päässeet kasvamaan normaalisti. Poika oli varsin pitelemätön, välillä jopa holtiton. Poika joutui leikkaukseen, jonka oli tehnyt kokenut ja hiukan erikoinen kirurgi. Tämä oli puhunut maya-intiaaneista ja heidän tavastaan muotoilla vauvojen kalloja.

Oli pakko soittaa kirurgille, joka on nimeltään Jyri Hukki. Lopulta hän otti mukaansa kalloleikkaukseen. Hukki kertoi samalla tarinansa ja sekä käytännön havaintonsa, joihin ei aluksi Suomessa uskottu, mutta joita maailmalla tehtävä tutkimus alkoi pikkuhiljaa tukea. Löytyi lisää perheitä, joilla oli samoja kokemuksia kuin ystävälläni. Kallon poikkeava muoto voi todella vaikuttaa ihmiseen ikävällä tavalla – mutta sen voi myös korjata. Se aiheuttaa maallikon mielikuvituksessa tietenkin villejä spekulaatioita: kun kerran kaikkia kallon muotovirheitä ei havaita, voisiko vankiloissa lojua ihmisiä, joiden kohtalo olisi voinut olla aivan toinen? Ehkä. Ongelma on, että kallojen ja aivojen yhteistoiminnasta – ylipäänsä aivojen toiminnasta – tiedetään hämmästyttävän vähän. Jyri Hukki on kuitenkin avannut yhden tutkintalinjan, joka on äärimmäisen kiinnostava.

Henna Aaltosen kuvasarja kalloleikkauksesta vie hätkähdyttävään maailmaan. Katso kuvat, osta teksti!

[kalloleikkaus_grid ids=”1162,1163,1164,1165,1166,1167,1168,1169,1170,1171″]

Miksi pitkä journalismi kukoistaa verkossa

Tämä teksti on julkaistu myös Uutisraivaaja-kilpailun blogissa. Long Play on yksi Uutisraivaajan viidestä finalistista.

Ei ole kovin kauan siitä, kun verkkotoimittajia opetettiin pitämään juttunsa yhden ruudunmitan pituisena. Ihmiset eivät kuulemma jaksaisi skrollata sivua alaspäin.

Nyt pitkä ja perusteellinen verkkojournalismi on yhtäkkiä trendikästä. Muodin edelläkävijöihin kuuluvat omaa tuotantoaan julkaisevat Byliner ja The Atavist sekä aikakauslehdissä vuosien varrella julkaistuja lukujuttuja suosittelevat Longform.org ja Longreads. Kuten trendit usein, tämäkin on lähtöisin Yhdysvalloista.

Olen listannut neljä syytä pitkän journalismin (longformille ei ole toistaiseksi keksitty hyvää suomennosta) nousulle:

1. Se ei koskaan ollut out. Kustantajilla vain oli virheellinen käsitys verkosta paperia viihteellisempänä mediana, josta lukijat haluavat vain nopeaa ja lyhyttä. Se oli lukijoiden aliarviointia.

Pelkkien klikkausten laskeminen on vanhanaikaista. Se ei kerro juurikaan siitä, mitä käyttäjät todella haluavat. Nykyään käytössä on monipuolisempaa analytiikkaa, joka näyttää, miten kauan lukija viihtyy jutun parissa ja miten hyvin hän sen lukee. Forbesin Lewis DVorkin osoittaa, että pitkien juttujen verkkosuosio on tullut yllätyksenä lähinnä kustantajille. Lukijat ovat aina halunneet sekä nopeita uutisia että syvällistä analyysia.

Moni tunnettu aikakauslehti – kuten The Atlantic, New Yorker tai Vanity Fair – julkaisee nykyään paljon pitkiä artikkeleita myös verkossa. Ne ovat usein luetuinta sisältöä myös New York Timesin ja Suomen Kuvalehden sivuilla.

2. Luku- ja tablettilaitteiden yleistyminen. Uudet kevyet ja helppokäyttöiset laitteet ovat kuin tehtyjä pitkän journalismin lukemiseen. Olemme päätelleet, että lukukokemuksesta on hyvä tehdä rauhallinen ja häiriötön: kun lukija on jo maksanut jutusta ja ladannut sen, hän ei tarvitse hyperlinkkien viidakkoa, tekstinostoja, pikkukuvia tai vilkkuvaloja jatkaakseen lukemista.

Itse luen tabletilta Longform.orgin keräämiä juttuja, New York Timesin pitkiä viikonloppujuttuja ja Long Playn kaltaisten single-julkaisijoiden artikkeleita.

3. Hyvien juttujen suosittelu sosiaalisessa mediassa. Lukija ei juurikaan välitä siitä, minkä julkaisun sivuilla hyvä artikkeli on. Hän seuraa kiinnostavaa linkkiä ja lukee, jakaa sen eteenpäin ja keskustelee sisällöstä valitsemallaan foorumilla. Yhä useammin keskustelut käydään Facebookissa ja Twitterissä julkaisun omien sivujen sijaan. Muun muassa tästä syystä Long Playlla ei ole sivuillaan omaa keskustelupalstaa.

4. Ajansiirto-applikaatiot. Read it Later, Instapaper ja muut vastaavat palvelut ovat sovelluksia, joilla kiinnostavan artikkelin voi säästää myöhemmäksi ja lukea vaikka junamatkalla.

Kuten edellä mainitut Byliner ja Atavist, Long Play julkaisee yhden pitkän jutun eli singlen kuussa. Keskitymme tutkivaan journalismiin ja reportaaseihin, mutta emme sulje muita tyylilajeja tai tekotapoja pois. Jutun pituus ei ole itseisarvo, vaan tarinan pitää kantaa koko mittansa verran.

Single, eli meidän tapauksessamme noin 40 000–100 000 merkin mittainen juttu, on uusi journalistinen genre: sen voi nähdä joko todella pitkänä lehtijuttuna tai varsin lyhyenä kirjana. Sinkku antaa mahdollisuuden rauhalliseen kerrontaan ja perusteelliseen taustoittamiseen.

Puhumme myös hitaasta journalismista. Se tarkoittaa tapaa, jolla lähestymme aiheitamme. Yhtä LP:n juttua tehdään vähintään viikkoja, useimmiten kuukausia ja joissain tapauksissa vuosia.

Etsimme aiheita ja näkökulmia sieltä, missä ne eivät ole aivan ilmeisiä ja kaikille tyrkyllä. Joskus palaamme aiheeseen, joka on jäänyt päivittäismedian käsittelyssä kesken. Pekka Himasen tutkimushanke on tästä hyvä esimerkki. Talouselämä uutisoi jo viime vuoden elokuussa, ettei hanketta kilpailutettu, mutta lehdistö jätti aiheen tarkemman tarkastelun väliin. Kun lähdimme kaivelemaan, mielessämme olivat ainakin seuraavat kysymykset: Miksi juuri Pekka Himaselta tilataan toistuvasti valtiollisia tulevaisuusselvityksiä? Millä ansioilla Himanen on päässyt tähän asemaan? Kuka on Pekka Himanen?

Himasen etiikan ja sen jälkeen tehtyjen jatkojuttujen pohjalta käytiin vilkasta keskustelua parin kuukauden ajan. Pääministeri Jyrki Katainen joutui selvittämään toimintaansa perustuslakivaliokunnalle. Aihe noussee uudelleen pintaan, kun hallituksen tulevaisuusselontekoa käsitellään eduskunnassa ja kun Himanen työryhmineen julkaisee lopullisen tutkimuksensa.

Suurin osa LP:n jutuista tuskin nousee valtakunnalliseksi puheenaiheeksi. Emme metsästä skandaaleja, emmekä halua tehdä aihevalintojamme jutun myyvyyden kannalta. Satunnaiset bestsellerit auttavat meitä julkaisemaan myös niitä juttuja, jotka herättävät vähemmän keskustelua, mutta ovat tärkeitä – kuten ihmiskauppa Suomessa.

Long Play on kokeilu, jolla etsitään uutta rahoitusmuotoa journalismin lajeista kalleimmille: tutkivalle journalismille ja muulle paljon toimittajan aikaa vievälle työlle. Kutsumme malliamme suoraksi lukijarahoitukseksi.

Suomesta näyttää onneksi löytyvän ihmisiä, jotka haluavat tukea laatujournalismin tuotantoa kahvikupin hinnalla kuussa. Toivottavasti vielä useampi heistä löytää meidät.

 

Näkymättömät

Hien tuli 21-vuotiaana Vietnamista Suomeen, koska halusi ansaita rahaa. Sen sijaan hänet pakotettiin työskentelemään serkkunsa kynsistudiossa vuoden ilman palkkaa. Serkkuni, ihmiskauppias kertoo hänen tarinansa.

Tyypillinen ihmiskaupan uhri on tullut Suomeen Kaakkois-Aasiasta, oleskelee maassa laillisesti ja tekee pakkotyötä, ainakin kun ihmiskauppaa tarkastelee tilastoista. Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään hyväksytyistä kaksi kolmasosaa on työperäisen ihmiskaupan uhreja. Loput ovat myyneet seksipalveluita.

Auttamisjärjestelmässä on tällä hetkellä yli sata uhria. Vähemmistövaltuutettu arvioi, että uhreja on huomattavasti enemmän. Heitä ei vain tunnisteta. Etenkin seksityöhön pakotetut naiset jäävät katveeseen. Osa käännytetään rajalla, koska heidän epäillään tulevan Suomeen myymään seksiä. Osa on ylittänyt valtionrajan, mutta poliisi ei epäile ihmiskauppaa.

Aina tunnistaminenkaan ei riitä. Uhreja häädetään maasta, vaikka Maahanmuuttovirasto pitäisi heitä ihmiskaupan uhreina. He eivät mahdu uhreille tarkoitetun oleskeluluvan tiukkoihin kriteereihin tai heidät palautetaan Dublin-säännösten takia toiseen EU-maahan.

Hienin tarina on poikkeuksellinen. Hänet tunnistettiin ihmiskaupan uhriksi, kun hän kertoi neuvolassa, ettei hänelle makseta palkkaa. Tarinasta tuli suomalaista oikeushistoriaa, kun työnantajat tuomittiin vankeuteen ihmiskaupasta. Ennen kynsistudion tapausta syytteet työperäisestä ihmiskaupasta olivat kaatuneet oikeudessa.

Uhrien tunnistamista helpottaisi selkeä lainsäädäntö. Ylitarkastaja Venla Roth Vähemmistövaltuutetun toimistosta vaatii Suomeen pikaisesti lakia, johon on kirjattu, kuka on vastuussa uhrien tunnistamisesta ja ohjaamisesta auttamisjärjestelmään ja millaisia palveluita uhreille tarjotaan. Hyväksikäytetyt tarvitsevat puolelleen vahvan lain. Hajanaiset säädökset ja ohjeistukset eivät Rothin mukaan riitä.

Ihmiskauppalakia on sorvattu viime vuoden helmikuusta lähtien. Työtahti tuskastutti kansallisen ihmiskaupparaportoijan, joka marssi ulos sisäasiainministeriön työryhmästä huhtikuun puolessavälissä. Ihmiskaupparaportoijana toimiva vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kuvasi sen työskentelyä aikaa vieväksi ja hahmottomaksi.

Työryhmällä on ensi vuoden syksyyn asti aikaa muovailla hahmottomasta pilkuntarkkaa lakitekstiä. Silloin lakiesitys pitäisi esitellä eduskunnalle.

Paula Sallinen

Lue juttu Serkkuni, ihmiskauppias – ohjeet täältä: longplay.fi/serkkuni_ihmiskauppias/

 

Terveisiä Illuminatista

Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta.

Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä.

Pian kolmikon artikkelin kohteena olleet salaliittoteoreetikot alkoivat kehitellä teorioita siitä, millaisia viheliäisiä salattuja aikomuksia tutkimuksen taustalla on. Tutkijoita syytettiin Australian hallituksen ja globaalin ilmastosalaliiton sätkynukeiksi. Heidän epäiltiin ansaitsevan miljoonia dollareita akateemisella uutisblogillaan. Verkkokirjoittajien yhteisö esitti laajenevien teorioidensa tueksi heppoisia tai tyystin keksittyjä perusteita, jotka somasti toistivat tutkijoiden artikkelissaan esittämää salaliittoteorian anatomiaa.

Syntyi ikiliikkuja. Tutkimus internetin salaliittoteorioiden muodostumisesta johti siis salaliittoteoriaan, joka käsitteli salaliittoteoriatutkijoita. Seuraavaksi tutkijat tutkivat tätä toisen asteen salaliittoteoriaa, mihin salaliittoteoreetikot puolestaan vastasivat uusilla teorioilla – ad infinitum.

Viime kuussa Long Play julkaisi Ilkka Pernun jutun Totuuksien tavaratalo, joka käsitteli laajalevikkistä salaliittoteorioihin ja juutalaisvastaisuuteen erikoistunutta Magneettimedia-lehteä. Meille kävi kuin australialaistutkijoille. Kun kirjoitimme salaliittoteorioista, meidät tempaistiin mukaan salaliittoteoriaan.

1. Long Play on Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäisen hanke, jonka tavoite on kaataa Suomen orastava oppositio.

2. Long Play väittää olevansa Suomen ainoa vaihtoehtomedia, mutta oikeasti sitä rahoittaa Illuminati ja/tai Bilderberg-ryhmä.

3. Uutisraivaaja-innovaatiokilpailu on fiksattu. Sen ainoa tarkoitus on kanavoida rahaa Long Playlle.

4. Long Playn verkko-osoitteen rekisteröintitiedot johtavat SanomaWSOY:n toimistoon.

5. Long Play tuottaa tekijöilleen valtavasti rahaa.

Todettakoon varmuuden vuoksi, että yksikään ylläolevista väitteistä ei pidä paikkaansa.

Keskusteleminen salaliittoteoreetikon kanssa on eriskummallinen kokemus, kun on itse teorian kohteena. Silloin aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. ”Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?

Osa meihin yhteyttä ottaneista ihmisistä oli sekaisin, harhaisia, aggressiivisia. Moni tuntui perustavan maailmankuvansa kaikennielevään juutalaisvihaan. Toisaalta toisten kanssa syntyi keskusteluyhteys, ja he vaikuttivat ihmisiltä, joiden kanssa voisin istua samaan baaripöytään olemaan sopuisasti eri mieltä.

Tässä peliin tulevat australialaistutkijoiden havainnot. Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia.

Se on yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea.

Silloin Siionin viisaat, prinsessa Dianan kuolema, koulusurmat, lintuinfluenssa, tappajameteoriitit, ilmastonmuutos, amalgaamipaikat, Syyrian sota ja Long Play päätyvät osaksi samaa yleisteoriaa siitä, mikä maailmassa on vialla.

Mitä on avoimuus?

Säätytalolla nähtiin perjantaina absurdi näytelmä. Sen päähenkilö Pekka Himanen pysyi viileänä, vaikka valokuvaajien moottoriperät nakuttivat lähietäisyydellä. Himanen istui, valtioneuvoston viestintäjohtaja Kari Mokko seisoi. Välillä hän korjasi Himasen puheita ja teki täydennyksiä. (HS:n mukaan moinen on epätavallista.)
Himanen ei sanonut mitään yllättävää, mutta yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen. Hän korosti, ettei hänellä ole mitään salattavaa ja että hankkeessa on koko ajan toimittu avoimesti.
Avoimesti? Joku voisi kuvitella, että Kestävän kasvun malli -hanke on tutkimusprojekteista suljetuimpia. Sen tilausprosessin eri vaiheet on pitänyt selvittää usean toimittajan voimin. Sen tutkijat, Himanen mukaan lukien, eivät ole osallistuneet hankkeesta käytävään julkiseen keskusteluun. Sen rahoituksesta on päätetty hissukseen kulisseissa sen sijaan, että hanke altistettaisiin avoimelle kilpailulle parhaista ideoista. Sen hankesuunnitelmasta eivät käy ilmi edes tutkimuskysymykset ja siten se, mitä uutta tutkimusta ryhmä on tuottamassa. Sen väliraportti Sininen kirja ei sisällä uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta, vaan se kokoaa jo tehtyä tutkimusta. (Himanen ja Castells ovat pyörittäneet hyvin samansisältöisiä tutkimusprojekteja jo yli kymmenen vuoden ajan. Niissä keskeistä on ”Suomen mallin” vertaaminen esimerkiksi Piilaaksoon ja Singaporeen.)
Entä miten hankkeen lopputuote hyödyttää Suomen hallituksen tulevaisuusselontekoa, kun se ilmestyy vasta, kun selonteko on jo valmistunut?
Kysyin Säätytalolla Himaselta avoimuudesta ja erityisesti siitä, mikseivät hänen työryhmänsä tutkijat suostu kertomaan tutkimustyöstään. Olen yrittänyt tavoittaa heitä kaikkia, tuloksetta. (Viime viikolla pääministeri Katainen ihmetteli Hjallis Harkimon tv-ohjelmassa, miksei kukaan kysy mitään tutkimusryhmän jäseniltä.)
Himasen vastaus oli, etteivät tutkijat kommentoi keskeneräistä työtä. Hän lisäsi, että he olivat paikalla, kun Säätytalossa pidettiin Sinisen kirjan julkistustilaisuus. Tuolloin lehdistötilaisuuteen vaivautui Himasen mukaan ”ehkä viisi toimittajaa”.
Työryhmä ei tosin ollut lehdistötilaisuudessa, vaikkakin itse tilaisuudessa he olivat paikalla ja osa heistä piti puheen. Me olimme sopineet Himasen ja Manuel Castellsin kanssa tapaamisen seuraavalle päivälle. Castells ei tullut paikalle, ja kieltäytyi sittemmin haastattelusta. Muun työryhmän puhehaluttomuutta emme tuolloin osanneet aavistaa – onhan normaalia, että tutkijat osallistuvat julkiseen keskusteluun verorahoilla tehdystä tutkimuksesta.
Perjantaina Helsingin Sanomien Saska Saarikoski kysyi, olisiko hankkeessa voinut jossakin kohdassa toimia toisin, jotta arvostelu olisi vältetty. Himasen mukaan ei – hän on ollut koko ajan ”täysin avoin”.

Siinä Himanen on oikeassa, ettei hän ole itse tilannut itseltään tutkimushanketta 700 000 eurolla. Prosessia koskevat kysymykset tulee ohjata Kataiselle ja rahoittajille.

Himanen kertoi Suomen Akatemian osuudesta hankkeessaan ennen kuin rahoituksesta oli päätetty

Ylen Suora linja -ohjelma julkaisi tiistaina kaikki 34 tutkimusehdotusta, jotka hävisivät Pekka Himasen Sofos Oy:lle, kun hallituksen tulevaisuusselonteon tutkimuksen toteuttajaa valittiin.

Tiedostojen joukossa on myös Sofoksen oma tutkimusehdotus. Siinä Himanen näyttää kertovan yhteistyöstä Suomen Akatemian kanssa ennen kuin siitä on oikeasti päätetty.
”Hallitus on valmistelemassa Tulevaisuusselontekoa liittyen Suomen kestävän kasvun malliin. Samasta tematiikasta on käynnistymässä professori Pekka Himasen vetämä kansainvälinen yhteisselvityshanke yhdessä Suomen Akatemian, Tekesin ja Sitran kanssa”, hakemuksessa lukee.

Sofoksen tutkimusehdotus valtioneuvoston kanslialle on päivätty 18.11.2011, mutta Suomen Akatemian hallitus kuuli hankkeesta ensimmäisen kerran vasta kokouksessaan 7.2.2012. Samassa kokouksessa sen piti myös välittömästi päättää tutkimushankkeen rahoituksesta. Tuolloin Himasen hanke esiteltiin Akatemian hallitukselle osana Suomen hallituksen tulevaisuusselontekoa.

Myös Suomen Akatemian omassa tutkimusehdotuksessa viitataan Himasen hankkeeseen. Akatemian hakemuksessa lukee, että se “valmistautuu osallistumaan pääministerin ja Valtioneuvoston kanslian asettamaan kansainväliseen yhteisselvityshankkeeseen Suomen kasvun malli yhteistyössä Tekesin ja Sitran kanssa”.

Hakemuksen ovat allekirjoittaneet Akatemian tuolloinen pääjohtaja Markku Mattila ja strategiajohtaja Leena Treuthardt. Long Playn Himasen etiikka -juttua varten tehdyssä haastattelussa Mattila sanoi, ettei muista, keneltä Valtioneuvoston kansliassa aloite tuli. Myöhemmin kävi ilmi, että se tuli suoraan pääministeri Jyrki Kataiselta ja että Katainen oli esitellyt Himasen rahoittajille.

Myös Sitra viittaa omassa suunnitelmassaan Himasen Kestävän kasvun malli -hankkeeseen. Kolmannen rahoittajan Tekesin ehdotuksessa hanketta ei mainita.

Google-syrjäytyneet

Eräs tamperelainen äidinkielen opettaja on törmännyt ongelmaan: hänen yläkouluikäiset oppilaansa lamaantuvat internetistä löytyvän tiedon edessä.
”Hakusanaksi kirjoitetaan usein koko tehtävänanto, ja sitten ihmetellään, kun ei löydy mitään. Osalla on vaikeuksia myös erottaa hakutuloksien joukosta käyttökelpoisia lähteitä. Yleensä tyydytään kolmeen ensimmäiseen hakutulokseen.”
Outoa. Miten internetin kehityksen kanssa samaan tahtiin varttuneilla nuorilla – niin sanotuilla diginatiiveilla – voi olla suuria vaikeuksia medialukutaidon kanssa?
Tamperelaisopettaja ei ole huolinensa yksin. Saman toteaa kasvatustieteilijä Carita Kiili viime elokuussa tarkastetussa väitöskirjassaan.
Kiilin mukaan tiedonhaun ongelmien lisäksi suuria vaikeuksia tuottaa lähdekritiikki. Osa hänen tutkimuskohteena olleista lukiolaisista ei arvioinut lainkaan lukemaansa.
Diginatiivit vaikuttavat olevan todella hukassa. Se on yksi syy, miksi Totuuksien tavaratalo piti tehdä.

Jutussa kerrotaan internetin vaihtoehtosivustoista, jotka tarjoavat perinteisen median välittämistä uutisista poikkeavia näkemyksiä, kuten salaliittoteorioita. Niissä väitetään faktoina muun muassa seuraavia asioita: ilmastonmuutos on huijausta, rokotukset ovat hengenvaarallisia, koulusurmat ovat lavastettuja ja aids levitettiin tahallaan homoihin.
Usein informaatio tarjotaan uskottavan näköisessä paketissa. Magneettimedia-lehti muistuttaa ulkoisesti oikeaa sanomalehteä, jollaisten sisältöihin on ollut tapana uskoa.
Internetissä uskottavuus on vielä vaivattomampaa saavuttaa. Ilmaisten ja helposti muokattavien blogialustojen avulla oman nettisivun saa muistuttamaan perinteisten uutisvälineiden verkkosivuja.
Taitavasti ja viihdyttävästi tehtynä propaganda onnistuu selittämään maailmaa houkuttelevammin kuin tylsä totuus.
Salaliittoteorioita ja medialukutaitoa tutkineet Demos UK:n tutkijat Jamie Bartlett ja Carl Miller toteavat raportissaan, että brittinuorten lähdekritiikki on onnetonta. Teinit pitävät Youtubea ja Googlea huomattavasti luotettavampina tietolähteinä kuin vaikkapa The Guardian -sanomalehteä tai maan hallitusta. Medialukutaidottomiin nuoriin on helppo syöttää väkivaltaisia ja radikaaleja ajatuksia. Ja verkossa medialukutaitoa koetellaan jatkuvasti.
Esimerkiksi Loose Change -elokuva (jossa pyritään todistamaan, että syyskuun 11. päivän terrori-iskut olivat Yhdysvaltojen hallituksen järjestämiä) on hyvä osoitus siitä, että salaliittoteoreetikot ovat lähteneet aktiivisesti haastamaan virallista kertomusta. Elokuvan suosio osoittaa, että siinä on myös onnistuttu.

Mitä valheen ja hölynpölyn levittämiselle sitten pitäisi tehdä? Ei ainakaan lisätä kontrollia ja sensuroida internetsisältöjä, Bartlett ja Miller toteavat. He ehdottavat koulutuksen kehittämistä: nuoriin pitäisi juurruttaa terve epäilys verkosta löytyvää informaatiota kohtaan.
Samaa mieltä ovat suomalaiset tutkijat. Kyseessä on todellinen yhteiskunnallinen ongelma, sillä nuoret ovat medialukutaidossa epätasa-arvoisessa asemassa.
Ongelmat kasautuvat tietyille opiskelijoille. Heillä iso osa opiskeluajasta kuluu tiedonhakuun, ja lopulta he eivät edes ymmärrä lukemaansa. Kun lähdekritiikkiä ei ole, ei ole eväitä tunnistaa valhetta. Medialukutaidossa syrjäytyminen voi johtaa syrjäytymiseen muussakin elämässä.
Toivottavasti tätä pohditaan nyt myös opetushallituksessa, jossa parhaillaan uusitaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Suunnitelma valmistuu ensi vuoden loppuun mennessä.
Äidinkielen opettajat eivät halua kantaa vastuuta yksin. Äidinkielen opettajain liiton mielipide on se, että tiedonhakua ja taitoja, joilla arvioidaan tiedon pätevyyttä, on opiskeltava aivan kaikissa oppiaineissa.
Youtube-videoita kun katsotaan jokaisella tunnilla.

Sastamalassa 27.3.2013

Ilkka Pernu

Juttu ja osto-ohjeet täällä: longplay.fi/totuuksien_tavaratalo/

LP Uutisraivaajassa: Toimittajista mikrotukihenkilöiksi

Tämä teksti julkaistaan myös Uutisraivaaja-innovaatiokilpailun blogissa. Long Play on yksi kilpailun viidestä finalistista.

 
Perunanviljelijän kotona soi puhelin.
”Anteeksi, mutta yritin ostaa perunoitanne Karjaan ABC:ltä. Siellä on kuitenkin maksupääte taas rikki ja vessan lamppu pimeänä. Voisitteko hoitaa?”
Viljelijä huokaa ja alkaa vetää takkia niskaan. Karjaa on kaukana eikä hänellä ole sananvaltaa huoltoasemaketjun asioissa, mutta elinkeino on vaarassa jos asiakkaat eivät saa perunoitaan. Pakko yrittää keksiä jotain.
Voi farmaria; voi meitä.

Long Play julkaisee pitkiä journalistisia juttuja e-kirjoina, joita myydään erilaisissa e-kirjakaupoissa. Kannatusjäsenyyksiä lukuun ottamatta emme siis myy yhtäkään tuotetta oman verkkosivumme kautta.
Ensimmäinen juttumme ilmestyi tammikuussa, siis varsin hiljattain. Tämän olemme sittemmin oppineet: sähköisten kirjojen kauppa on villi länsi. Meininki on kreisiä!
Kaikki tiedostomuodot eivät toimi kaikissa laitteissa ja maksutavat ovat kömpelöitä. Laitevalmistajat hyppyyttävät asiakkaitaan kieltämällä joitain tiedostomuotoja ja sallimalla toisia eri vimpaimissaan ilmeisen summamutikassa. Osa kirjakauppiaista haluaa ennakkotarkistaa juttujen sisällön tai tiedoston tekniset ominaisuudet, mutta suomenkielinen teksti tai aikataulussa pysyminen tuottavat ongelmia.
Ongelmatilanteissa kuluttajansuoja ei aina toteudu, varsinkin jos kauppaa pyörittävä yritys sijaitsee ulkomailla.
Silloin lukija ottaa pettyneenä yhteyttä meihin.

E-kustantaminen on Suomessa vielä pientä bisnestä. E-kirjojen osuus koko kirjamyynnistä on alle prosentin, ja useimpia nimikkeitä myydään selvästi alle sata kappaletta. Takelteleva tekniikka ja sähköisten tuotteiden kohtuuttoman korkea hinta – e-kirjan arvonlisävero on 2,4 kertaa korkeampi kuin paperisen! – huolehtivat siitä, että kuluttajien enemmistö ei jatkossakaan siirry suosimaan digitaalista, jos paperinen vaihtoehto on olemassa.
Kun suomalaisia asiakkaita on näin vähän, kansainväliset kaupat ja laitevalmistajat eivät pidä heidän palvelemistaan prioriteettina. Parasta palvelua tarjoavat kotimaiset kauppiaat, mutta nekin kärsivät laitemaailman sekavuudesta ja maksutapojen ongelmista.
On ollut turhauttavaa yrittää ratkoa lukijoiden kohtaamia teknisiä ongelmia, kun ne liittyvät asioihin, joihin emme voi mitenkään vaikuttaa. Asiakkaille nämä kokemukset ovat varmasti olleet vähintään yhtä hermoonkäypiä.
Meillä ei ole varaa menettää lukijoitamme, joten toimimme kuten kiltti perunanviljelijä ja teemme parhaamme auttaaksemme. Jokaisen uuden jutun julkaisun yhteydessä kahdeksanhenkinen tiimimme käyttää päiväkausia mikrotukena toimimiseen ja vihaisten palautteenantajien lepyttelyyn.

Me perustimme Long Playn ajatellen, että keskittyisimme hyvien juttujen kirjoittamiseen ja ulkoistaisimme myynnin olemassaoleville kirjakaupoille. Nyt tajuamme, että se infrastruktuuri, jolle myynnin ajattelimme ulkoistaa, ei ole vielä läheskään valmis.
Asiakkaan pinna kestää vain rajallisen määrän vastoinkäymisiä ennen kuin juttu jää ostamatta. Jokainen korjaamaton bugi uhkaa olemassaoloamme.
Johtopäätöksemme: joskus perunanviljelijän kannattaa perustaa oma puoti. Pysykää kanavalla.

Poikamiesilta Sir Vilin seurassa sai ensimmäisen Pienen journalistipalkinnon

Jouni Kemppaisen ja Teppo Sillantauksen juttu Poikamiesilta Sir Vilin seurassa (Nyt-liite 8/1996) on Pieni journalistipalkinto -voittaja 2013. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran. Kirjoittajat saivat palkinnoksi lp-levyn, jolle heidän juttunsa on kaiverrettu näyttelijä Ville Tiihosen lausumana. Jutun voi nyt kuunnella myös SoundCloudissa tai LP:n sivuilla (kts. alla).

Tuomariston vakuuttivat Kemppaisen ja Sillantauksen sujuva kerronta sekä rohkeus valita tavallisesta poikkeava näkökulma ja tyylilaji. Poikamiesilta on esimerkki viihdyttävästä ja samalla yhteiskunnallisesta henkilöjutusta, jota ei ole tehty helpoimman kaavan kautta.

Juttu todistaa, että hyvä journalismi ei vanhene. Teksti on ajalta, jolloin nuori lehti kokeili rohkeasti erilaisia kerronnan tapoja. Ironia on vaikea laji, ja siksi sitä lehdissä usein pelätään. Reportaasissa ironiaa ei käytetä juuri koskaan, vaikka Kemppaisen ja Sillantauksen juttu osoittaa, että kyllä kannattaisi.

Kun juttua lukee uudestaan yli 15 vuotta myöhemmin, olo on haikea: tällaista ei ehkä julkaistaisi enää. Mutta jos kirjoittaa kaikille, on vaarana, ettei tavoita lopulta ketään. Kannustamme kokeiluihin!

Kuten eräs lukija kommentoi LP:n Facebook-sivuilla: ”Nytin juttu räjäytti tajunnan ja vei lopunkin viattomuuden heti ilmestyessään. Ja tuoreena on näköjään pysynyt.”

 

Kuuntele voittajajuttu tästä:

Lukija: Ville Tiihonen

Äänitys: Hans Wessels

 

Lue juttu: http://nyt.fi/20130115-poikamiesilta-sir-vilin-seurassa/

 

Ei ole kyse laista vaan moraalista

Oikeuskansleri oli perjantaihin mennessä saanut ainakin neljä kantelua liittyen Pekka Himasen johtaman tutkimushankkeen rahoitusjärjestelyihin. Helsingin Sanomien (22.2.2013) mukaan joko oikeuskansleri tai oikeusasiamies tutkii, oliko laitonta jättää hanke kilpailuttamatta.
On hyvä, että selvitetään. Mutta on surullista, jos keskustelu moraalista kutistuu Suomessa jälleen kerran keskusteluksi pykälistä. Jos valtioneuvoston kanslia on löytänyt hankintalaista porsaanreiän, tekeekö se valinnasta yhtään reilumpaa?
Jos pitäisi lyödä vetoa, veikkaisimme, että lakia ei rikottu. Jo ennen rahoituspäätöstä joukko juristeja selvitti, sallivatko pykälät hankkeen rahoittamisen ehdotetulla tavalla. Epäilemättä myös valtioneuvoston kanslia on ollut asiasta tarkkana.
Pääministeri Jyrki Katainen kommentoi asiaa eduskunnalle 16. marraskuuta 2012 näillä sanoin: ”Julkisista hankinnoista annetun lain (348/2007), jäljempänä hankintalaki, 8 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan hankintalakia ei sovelleta palveluhankintoihin, jotka koskevat tutkimus- ja kehittämispalveluja, paitsi jos niistä saatava hyöty koituu yksinomaan hankintayksikölle sen toiminnassa käytettäväksi ja hankintayksikkö korvaa suoritetun palvelun kokonaan.”
Katainen siis kertoi eduskunnalle, miksi päätös on laillinen. Hän ei kertonut, miksi se on hyvä tai oikeudenmukainen.

Helsingin Sanomien haastattelussa tulevaisuusselonteon pääsihteeri Pekka Lindroos kommentoi: ”Huvittavaa, että asia on jälleen nostettu esille. Haaveeni olisi, että puhuttaisiin mieluummin Suomen tulevaisuudesta, jossa on vielä paljon tekemistä.”
Asiassa ei kuitenkaan ole mitään huvittavaa, ja Suomen tulevaisuus tulee, halusimme tai emme. Avoimet kysymykset sen sijaan eivät unohdu vain osoittamalla tulevaisuuteen.
Valtioneuvoston kanslia julkaisi perjantaina tiedotteen, joka ei vastannut hankkeeseen liittyviin avoimiin kysymyksiin lainkaan. Tiedotteessa puhutaan muun muassa tutkimushankkeen ”tuotoksista”. Tässä osiossa sanotaan, että hankkeen tilaisuuksien tavoite on ”luoda ja kehittää yhteistyötä suomalaisen yliopistomaailman kanssa sekä vahvistaa suomalaisten tutkijoiden tärkeitä yhteyksiä ulkomaisiin johtaviin yliopistoihin”.
Tämä on suorastaan loukkaavaa suomalaisia tieteentekijöitä kohtaan. Hankkeessa on yksi suomalainen jäsen, Pekka Himanen. Viimeisimmässä, Säätytalolla järjestetyssä tilaisuudessa ei nähty mitään sellaista, mikä edistäisi suomalaisten tutkijoiden suhteita ulkomaisiin yliopistoihin tai edes noteeraisi suomalaista tutkimusta.

Himasen etiikka -jutun jäljiltä avoimia kysymyksiä jäi rutkasti. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin se, salliiko jokin pykälä suomalaisten tutkijoiden ohittamisen hankkeessa.

Miksi tutkimushanke haluttiin antaa juuri Pekka Himaselle ryhmineen?
Kenen aloitteesta kaikki lähti?

Miten hanke tukee suomalaistutkijoiden kansainvälistymistä, kun mukana ei ole suomalaisia tutkijoita?
Miksi suomalaisille tieteentekijöille ei annettu edes mahdollisuutta hakea tehtävään?

Tekevätkö kansainvälisen ryhmän jäsenet myös jotakin uutta työtä Suomen tulevaisuuteen liittyen?
Miksi ryhmän jäsenille on rahahakemuksessa merkitty yli 30 työkuukautta ilmaista työtä?
Miksi ryhmä ei osallistu julkiseen keskusteluun julkisin varoin rahoitetusta tutkimuksestaan?

Miksi hankkeen rahoituksesta ja toteutuksesta puuttuu kaikki läpinäkyvyys ja avoimuus?

Tuleeko loppuraportista akateeminen julkaisu ja sisältääkö se uutta, tätä hanketta varten tehtyä tutkimusta?

Entä mitä Himasen professuurin junailut Aalto-yliopistossa kertovat suomalaisen yliopistomaailman rahoituksesta?
Miksi Teknologiateollisuus halusi osoittaa rahansa juuri Himaselle, ja miksi kukaan yliopistossa ei ole tietoinen, mitä rahalla on tehty? Mitä Aalto-yliopistossa oikein tapahtuu?

Kysymykset ovat yksinkertaisia.

25.2.2013 Helsingissä

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo

Himasen etiikka -juttumme täällä: longplay.fi/himasen_etiikka/